Setä Tuomon tupa | Page 9

neekerivaimo tuskin uskalsi hengittää, veti
poikansa luokseen ja sanoi vavisten:
"Pysy lujasti minussa kiinni, Albert, heidän täytyy ostaa meidät

yhdessä."
"Voi, minä pelkään, että niin ei käy", vastasi poika arasti.
"Heidän täytyy, sillä enhän minä jaksa elää ilman sinua", vaikeroi
vanha vaimo parka.
Miesorjat menivät pian kaupaksi ja huutokaupan pitäjä kääntyi poikiin
päin.
"No, poika, näytäpä sukkeluuttasi", sanoi hän, koskettaen häntä
vasarallaan.
"O hyvä herra, myökää toki meidät yhdessä; johan se minulle luvattiin",
pyyteli vanhus.
"Odota sinä, sinun vuorosi tulee viimeksi!" sanoi vasaramies äreästi ja
tempasi pojan pois äitinsä sivulta.
Sukkeluus ja notkeus, jota pojan äsken oli täytynyt näyttää hyppimällä
ja juoksemalla, saivat aikaan vilkkaan kilpailun. Ostajat taistelivat
hyvän aikaa pojasta, kunnes Haley, joka tarjosi enimmän, sai hänet.
"Laupiaan Jumalan tähden, ostakaa toki minutkin!" vaikeroi äiti.
"Älkää luulko että minä en enää mihinkään kelpaa. Osaan minä keittää,
pestä vaatteita, puhdistaa huoneita..."
"Olehan tuossa!" torjui Haley. "Jo nyt olet kylliksi älissyt, ja minun
aikani on täperällä."
Vanha Hagar tuli pian myödyksi. Se ihmisystävällinen mies, joka jo
ennen oli hänen tähtensä puhellut huutokaupan pitäjän kanssa, sai hänet
polkuhinnasta.
Muutamien päiväin kuluttua oli Haley Tuomon ja ostettujen
"tavarainsa" kanssa "La Belle-Rivière"-laivan kannella, joka kulki
Ohio-jokea alas päin. Hän aikoi ostaa matkalla vielä lisää orjia ja sitte
etelässä sitä varmemmin hyötyä. Höyrylaivassa oli paljo matkustajia,
jotka ryhmissä seisoen kannella nauttivat hyvää matkailmaa.

Laivamiehetkin olivat iloissaan, laskivat leikkiä ja nauroivat. Iloisen
seuran ikävänä vastakohtana olivat laivan tavararuumat. Siellä oli orjia
ja tavaralaatikoita sekaisin. Murheellinen ja raskas oli neekerien mieli.
"Minulla on vaimo," sanoi John, yksi orjista, jotka Haley oli ostanut
huutokaupasta, "eikä hän tiedä mitään, että minä nyt olen myöty."
"Missä hän sitte on?" kysyi Tuomo.
"Hän palvelee ravintolassa alempana tämän joen varrella. Jospa vain
kerrankin saisin häntä vielä nähdä."
Hänen silmänsä kyyneltyivät ja samoin kaikkein muidenkin. Olivathan
he kaikki samassa tilassa. Jospa jokainen ei ikävöinytkään vaimoa, niin
oli toisilla ikävä isää tai äitiä tai lasta tai veljeä tai sisarta tai kaikkia
yht' aikaa.
Ylhäällä kannella oli myöskin johduttu puhumaan orjain kaupasta.
"Ettekö usko," kysyi eräs nuori mies vanhemmalta, "että orjuus, jos
syvemmälle katsotaan, on häpeä isänmaallemme? Sellaista ei pitäisi
enää tapahtua."
"Se on riidanalainen kohta; voidaan puhua paljo sen puolesta ja sitä
vastaan", kuului epämääräinen vastaus. "Minä olen kauan ollut etelässä
ja olen melkein taipuvainen yhtymään siihen mielipiteesen, että
neekerit ovat orjina oikeastaan paremmassa tilassa kuin vapaina."
"Saattaa olla niinkin, mutta hirmuista on, että niin tunnottomasti
loukataan niiden ihmisparkain tunteita."
"Ei meidän sovi omien tunteittemme mukaan arvostella sellaisten
ihmisten tunteita", arveli vanhempi herra.
Nyt laiva pysähtyi siihen paikkaan, jossa Johnin mainitsema ravintola
oli. Enin osa matkustajista tunkeutui rappujen luo katselemaan tulevia
ja lähteviä, kuten aina on tapana. Kohta nuori neekerivaimo riensi
laivaa kohti, tunkeutui kiireesti ihmisjoukon lävitse ja juoksi orjain luo,

jotka oli tällä välin tuotu kannelle. Kaksi huudahtusta kuului ja vaimo
lepäsi Johninsa sylissä, joka siten oli saanut toivonsa mukaan vielä
kerran nähdä vaimoansa, mutta kuin he ehtivät ajattelemaan tuota pikaa
tapahtuvaa ja tällä kertaa ehkä ainaista eroa, alkoivat molemmat itkeä.
Se nuori mies, joka äsken puheli vanhemman kanssa ja nyt näki tämän
ilo- ja surunäytelmän, kääntyi Haleyn puoleen ja sanoi vakavasti,
melkein nuhtelevasti:
"Herra, kuinka te voittekaan harjoittaa niin kirottavaa ammattia?
Katsokaapa noita ihmisparkoja! Minä olen juuri kotiin palaamassa ja
sydämmeni kuohuu ihastuksesta, jota se toivo herättää, että pian saan
nähdä jälleen vaimoni ja lapseni; mutta sama laivakellon heläys, joka
minulle on kotimatkan jatkamisen merkkinä, on tälle onnettomalle
avioparille elinkautisen eron merkki. Olkaa varma, teidän täytyy siitä
kerran vastata Jumalan tuomioistuimen edessä!"
Orjainkauppias, jolla ei ollut sanaakaan puolustukseksensa, kääntyi
vaiti pois ja meni laivan peräkannelle.

Kuudes luku.
Vielä yksi uhri.
Matkaa jatkettiin ja seuraavana päivänä pysähtyi höyrylaiva pienen,
vielä Kentuckyyn kuuluvan kaupungin rantaan. Siinä läksi muutamia
matkustajia pois laivasta, ja Haleykin meni ostamaan minkä mitäkin.
Vaan kohtapa hän jälleen palasi seurassansa nuori mulattivaimo ja
hänellä lapsi käsivarrella, jotka hän oli juuri äsken ostanut.
Tämä nuori vaimo oli hyvin siistissä puvussa ja neekeri kantoi hänen
pikku arkkuansa. Pitkän aikaa astuskeli hän kannella, leikitellen
lapsensa kanssa, ja istahti sitte arkulleen, jonka neekeri oli laskenut
muiden matkustavaisten tavarain joukkoon.
Sittemmin tuli Haley hänen luoksensa ja puhui hänelle jotakin, jota
Tuomo, vaikka sattumalta istuikin aivan lähellä, ei ymmärtänyt. Vaan

hän huomasi varsin hyvin, että mulattivaimo siitä hyvin hämmästyi ja
kiihtyi.
"Ei, sitä minä en usko!" sanoi hän kuuluvasti. "Te vain laskette rumaa
leikkiä."
"Vielä mitä, en minä ole sillä mielellä", vastasi orjainkauppias. "Jos et
usko minun sanojani, niin katso tätä! Se on kauppakirja ja siinä on
tähänastisen herrasi oma ja oikea allekirjoitus."
Hän samalla veti esiin paperin ja tunnottomasti antoi sen vaimolle.
"No, mitäs nyt sanot?"
"En minä sittekään voi mitenkään uskoa, että herrani olisi minua niin
pettänyt."
"Saatathan kaikilta näiltä herroilta tiedustaa, onko paperi oikea." --
"Olkaa hyvä," sanoi hän eräälle ohi astuvalle matkustajalle, "lukekaa
nämä pari riviä tälle uskomattomalle! Hän ei usko minua."
"Kyllä tämä on ihan selvä", selitti matkustaja. "Tämä on myöntikirja
herra John Fosdickilta, joka