Sata runoa | Page 7

kielsi,
ei kieltoa kuullut hän;
ei tyttö kuullut, ei
liemen luullut
niin karvaaks kääntyvän.
Ja poika-huippari Jumping
John,
hän petti kaunoisen. --
Oi, poika-huippari Jumping-John,

kun petti kaunoisen!
Kili, lehmä ja allas, nurmenkallas
ja rahojakin yli sa'an:
lisäks impi
kaino ja torpan aino,
sulo, viehkeä katseeltaan!
Mut poika-huippari
Jumping John,
hän petti kaunoisen. --
Oi, poika-huippari Jumping
John,
kun petti kaunoisen!

VEKKULI-VILLE.
Sa hurja Vekkuli-Ville! --
Hän markkinoille saa;
hän aikoo viulunsa
myydä
ja ostaa rihkamaa.
Mut kun tuli luopua siitä,
suli silmät
kyyneliin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no, terve näkemiin!
Hei, Ville, myy sie viulus,
ei sillä sielua lie!
Hei, Ville, myy sie
viulus,
ja osta viinaa sie! --
»Jos myin oman rakkaan viulun,
mua
hurjaks he luulla vois:
Niin monta riemun päivää
me yhdessä
soitimme pois.»
Mut kun tulin Puolitiehen,
kävin kievariss' äkkipäin,
ja hurjan
Vekkuli-Villen
jalat ristissä pöydällä näin:
hän kumppaniseurass'
istui,
suli kaikki hurmoksiin.
Sa hurja Vekkuli-Ville,
no, terve
näkemiin!
THOMAS MOORE.
NUORI LAULAJA.
Läks nuori laulaja taistohon,
soma kuolla, kun nuolet tuiskii!
Isän
miekka ankara vyöllä on,
ja olalla harppu huiskii. --
»Vaikk' kaikki
sun pettäis, laulun maa»,
huus uhmaten urho oiva,
»tää miekka sun
oikeuttas puolustaa,
tää harppu on riemukses soiva!»
Ja laulaja kaatui, -- mut lannistaa
ei ylvästä henkeä voida.
Hän
harppunsa särki, -- ei enää saa
sen haastavat kielet soida:
»Sua
koskaan vieras ei sorrakaan,
sa lemmen ja miehuuden kaiku!
Oli
laulusi vapaita varten vaan,
ja ne orjain kesken ei raiku!»
ILTAKUORO.
Iltakuoron sävel liitää,
soiden hiljaa yli veen;

kohti, yhä kohti kiitää,

kaikuin takaa taipaleen:
Jubilate, Amen!
Pois jo taas, jo pois se liitää,
häipyin humuun

hiljaiseen:
Jubilate, Amen!
Vuoroin, kuudanvesiin viihtyin,
sävel rantaan raukeaa;
vuoroin,
hyrskyn lailla kiihtyin,
kesken pauhun soinnun saa:
Jubilate, Amen!
Taas jo, vetten lailla viihtyin,
sävel rantaan
raukeaa:
Jubilate, Amen!
KAIKKI KIRKKAHIN --
Kaikki kirkkahin
vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
sa
ihaninnaan haipuu.
Kuin tähti lennossaan,
kuin kukka tehden terää,

niin toiveet katoo, kuihtuu vaan
ja hukkuu, kun ne herää.
Kaikki
kirkkahin
vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
se ihaninnaan
haipuu!
Ken siis unelmois,
kun uni kesken kätkee?
Kenpä luottaa vois

siteihin, jotka ratkee?
Ei, paras silloin tuo,
kun sokeaksi heittyy:

jää näkemättä valovuo,
mi sentään yöhön peittyy!
Kaikki kirkkahin

vain joutuisimmin vaipuu;
kaikki suloisin
se ihaninnaan haipuu!
OI, USEIN HÄMYSS' YÖN --
Oi, usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
niin säihkeess'
sädevyön
käy entispäivät ilmiin:
pojan ihanteet,
hymy, kyynelveet
ja lemmenmuistot armaat;
sulo silmät nään,
luo hautain jään,
miss' uinuu kylmät parmaat!

Noin usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
kuin kautta
vihmevyön
nään entispäivät ilmiin.

Kun muistan ystävät
ja ilot huimapäiden,
jotk' kuoloon häipyivät,

kuin lehdet valtaan säiden,
mun on, kuin sen,
mi viipyen
jäi juhlasaliin vielä:
valo hämärtäy,
kukat kelmeiks käy,
ja yksin hän on siellä!
Noin
usein hämyss' yön,
kun unta en saa silmiin,
kuin kautta vihmevyön

nään entispäivät ilmiin.
LORD BYRON.
KREIKALLE 1819.
(_Don Juanin 3:nnesta laulusta._)
Te Kreikan maat ja Kreikan veet,
miss' Sapphon laulu hehkuun nousi,

miss' sukes uljaat ihanteet,
ja Foibos kiiti, Delos sousi,
te maat,
miss' aurinko on vaan
ja kesätaivas ennallaan!
Ei Teon huilun helkkinää,
ei Kion sotaharpun kieltä
nyt raiu
kotirannat nää;
vain vierasten ne viehtää mieltä,
ja kohti länttä
kajahtaa
pois kauas »Onnen saarten» taa.
Maraton, vesiin kuvastuin,
on vielä alla vuoren harmaan;
oi, hetken
siellä uneksuin
taas vapaaks muka Kreikan armaan:
Kun
Persialaisten haudan näin,
en luullut orjaks itseäin.
Siell' istui luona Salamiin
maanvaltias, miss' aaltoo raumat;
hän
laivat luki tuhansiin,
vei kansoin taistoon sotalaumat:
ne kaikki
tarkastukseen tuo, --
kun joutui yö, miss' oli nuo?
Miss' ovat nuo? Ja minne, oi,
jäit, maani? Rannat, vetten pinnat
nyt
voittolauluja ei soi, --
ei syki enää sankarrinnat!
Ja itse lyyra, pyhä,
sun,
se vaipunut on käteen mun.
On jotain toki seutuvin,
miss' asuu orjat pontta vailla,
jo hävyntunto

jonkunkin, mun
polttaa posket lieskan lailla,
näet laulajall' on puna
vaan
ja kyynel kohtalolle maan!
Vain häpeäänkö jäämme niin
ja itkuun? -- Isät vuoti verta.
Maa,
nosta eloon, aseisiin
nuo Spartan urhot vielä kerta!
Kolmestasa'asta
kolme suo:
Thermopylain he uuden luo!
On vainaat vait? -- Ei herää ken! --
Oi, ei, -- soi ääni kumpuin yöstä,

kuin kosken pauhu kaukainen:
»Elävät, nouskaa orjantyöstä!

Vain yks jos nousee, tulemme!»
Mut elävät, -- on vaiti he.
Ei, turhaan! -- Malja tuotakoon:
Sä läiky, Samosviini vainen!

Rypäle verta vuotakoon,
ja käynöön taistot turkkilainen.
Hän tietää
antaa iskujaan,
me maljoin ottelemme vaan.
Pyrrhiche-tanssin tahti soi, --
mut Pyrrhon falangi ei loista!
Kaks
muinaisleikkiä, mut oi,
jäi unhoon miehekkäämpi noista!
On
kirjaimistos entinen, --
vai orjille toi Kadmos sen?
Ei, samolaista pikariin!
Se rypäle se sulon antoi
Anakreonin
säveliin:
Tyrannin iestä hänkin kantoi,
-- Polykrateen, -- mut
käskijän
ties edes Helleeniksi hän!
Kas, Kersoneson vallanmies
ol' uljain vapauden pylväs.
-- Tyranni?
-- niin: Miltiades!
Taas mies jos syntyis yhtä ylväs,
mi despoottina
lujempaan
kiristäis yhdyssiteet maan!
Ei, samolaista pikariin!
Jäi Pargan vuorihin ja Suulin
viel' uljas
heimo kätköksiin;
ne muinais-doorilaisiks kuulin:
Sielt' esiin taimi
nouskohon,
mi Herakleidein kantaa on!
Äl' luota Frankkein apuhun,
on valtain tarjouksissa pettuus.
Ei, oma
olkoon miekkas sun!
Pian kilpes Latiinien kettuus
ja Turkin hurjuus
riistäis pois,
vaikk' kuinka leveä se ois.

Ei, samolaista pikariin! --
Mut kun nään impein ilonvietteet
ja
katson silmiin säihkyviin,
mua verta itkettää vois mietteet,
ett'
imettää vain orjaa saa
nuo rinnat, jotka puhkeaa.
Veet Sunionin ärjähtää: --
Sen marmorpaaterolla tuolla
tahtoisin
purkaa tunteet nää
ja niin, kuin joutsen, lauluun kuolla.
En suostua
voi orjuuteen, --
ei, mereen malja viinineen!
HYVÄÄ YÖTÄ!
(_Childe Haroldin I:stä laulusta._)
Hyvästi jää! Taa aaltoin vyön
jo häipyy synnyinmaa.
Veet
tyrskyilee, käy tuulet yön,
soi lokkein kirkunaa.
Päin päivänlaskun
säihkyä
käy tiemme myrskyn myötä;
hyvästi, aurinko, ja sä
maa
isäin, -- hyvää yötä!
Vain hetkeks päivä peittoon jää,
tuon aamun jällehen;
voin vettä,
taivast' tervehtää,
mut synnyinmaata en.
-- Sä tyhjäks uljaan linnan
näät,
jäi telkeet portin suulle:
Pihalla versoo ruohonpäät,
ja ulvoo
koira -- kuulle!
Hoi, kuule, paashi pienoinen,
miks siinä itketkään?
Vai pelkäät
vimmaa tyrskyjen
ja raivopuuskaa sään?
Mut pyyhi kyynel
silmistäis,
on uljas laiva meillä;
nyt nopein haukka jälkeen jäis

sen riemuisilla teillä.
»En kysy tyrskyin pauhinaa,
jotk' kiljuin syöksyy päin;
Sir Childe,
ei,