Sata ja yksi laulua; Hiihtäjän virsiä; Pyhä kevät | Page 9

onnen sai, siitä tehtihin sormukset somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan ja korvarenkaat ja käädyt,-- mut niitä
ei tietysti kantaneet kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Ja niitä ei tietysti kannettu kuin joskus juhlissa näissä, kuin apin ja
anopin peijahissa ja langon ja kälyn häissä.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa ja piirongin laatikoissa-- oi, muistatko
impeni iloa, kun saimme lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme sai pikkunen samettilipas, heti äiti
sen kiiruhti korjaamaan ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnen lippaansa, onnen kultansa ainokainen-- tai oli se
vaan hänen äitinsä onni tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin, ne kulkivat suvusta sukuun, ne
kuuluivat niinkuin silkkihuivit ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt! Ei juhla-onni nyt riitä, nyt onnea
arkeenkin tahdotaan, joka päivälle osansa siitä,
Nyt maailma paljon on edistynyt! Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään pois ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset ja lyövät lompakoitaan: »Kas, täällä se onni
on oikea, kun vaan sen oikein hoitaa!»
Ja ihmiset sanovat omakseen, niin vaan ovat omaksununna, vaikk'
kunkin onnessa selvästi on vaakuna valtakunnan.
Mut täällä on joukossa toisia, joille myntätty onni ei riitä, jotka tahtovat
itse leimata sen, kuvan omansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat sitä puhdasta vuoren kultaa, jotka
kaivavat harkkoja haaveiden-- ja saavat mustaa multaa.

Kas, oikean kullan jo korjanneet on aikoja vuoren Hiidet rahvahan
käsistä raa'oista ja edess' on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas ja uskot sa lempehen nuoreen, niin
tule ja riemuten käsikkäin me syöksymme Hiiden vuoreen!
Niin tule ja kultaiset haavehet me taomme kultatöiksi, me taomme ne
miesten miekoiksi ja sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo, ne korskuvat, kiiltokarvat-- heil näillä
varsoilla ratsastaa vain valiot ja harvat!
Pois alta nyt ihmiset ahnehet! Sylis aukaise maailma saita! Kun Hiiden
keisarit kulkevat, niin aukee joka aita.

36.
Oli mullakin pikku ylpeytein, nyt on mulla orjan mieli.
Sua silmihin katsoa tohdi en, vaan katselen maahan ja mairittelen.
Sinä poljit mun pikku ylpeytein ja viekas on orjan kieli.
Se oli niin pieni, niin pieni vain, mut se oli sentään mun ainoain.
Sua soimaa en, sua heitä en-- mut se kävi niin syvälle sydämehen.

37.
Ja jos mua lemmit armahain, niin tehkäme liitto ja vakaa, että ensi
kekrinä tämäkin poika jo kultansa rinnalla makaa.
Ja jos mua lemmit armahain, niin tule minun tupaseeni! Tupa on tehty
ja kaunistettu mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu ja karsina kalevanpuista! Ja jos mua lemmit

armahain, niin ethän sä huoli muista?

38.
NÄIN UNTA KESÄSTÄ KERRAN.
Näin unta kesästä kerran, kuinka paistoi päivä Herran, paistoi mulle,
paistoi muille, paistoi köyhänkin pihoille; vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet, iloitsi ihanat nummet, tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli,-- köyhä sen todeksi luuli. Luuli tullehen
kesänsä, aukaisi povensa auki, suven hellän hellitellä, ilman lintujen
iloita-- vingahti vihainen tuuli, ulvahti salolla hukka, taivas viskoi
talven lunta, kylä kylmiä sanoja.
En ma kerran sen perästä ole nähnyt kesästä unta.

39.
MERIMIES KAJUTASSAAN.
Minä katselen kahta lehteä ja kahta kielon kukkaa, minä muistelen
mustia silmiä ja muistelen mustaa tukkaa.
Miss' on hän nyt? Mitä miettiikään? Surumiellä vai mielessä ilo? On
kaihonko kyynele silmässään vai riemun kiilto ja kilo?
En sois hänen istuvan itkussaan, en liioin nauravan soisi. Mut kauvas
jos aaltoja katselet vaan, niin mieleni kirkas oisi.

40.
JAA, JAA!
Sinä olit kuin pikkunen kissanpoika, jaa, jaa, kissanpoika, sinä olit kuin

pikkunen kissanpoika, sinä tyttöni mustakulma. Mut sanohan, kuinka
niin pieni kissa, ai, ai, niin pieni kissa, mut sanohan, kuinka niin pieni
kissa voi olla niin paha ja julma?
Sinä olit kuin pikkunen sokerinpala jaa, jaa, sokerinpala, sinä olit kuni
pikkunen sokerinpala ja olit jo mulle kuin oma. Mut sanohan, kuinka
niin makea pala, ai, ai, niin makea pala, mut sanohan, kuinka niin
makea pala voi olla niin kova, niin kova?
Sinä olit kuin pikkunen hiirenpoika, jaa, jaa hiirenpoika, sinä olit kuin
pikkunen hiirenpoika ja mahduit maissinjyvään. Mut sanohan, kuinka
niin pieni hiiri, ai, ai, niin pieni hiiri, mut sanohan, kuinka niin pieni
hiiri voi purra niin syvään, syvään?

41.
KAHDEN HERRAN PALVELIJA.
Minä kuljen kuin kahta polkua, minä palvelen herraa kahta, kuin
koskelo vierin mä virtoja, kuin sotka ma soudan lahta. Tula luttula lei,
minä laulelen, hei, ja--puijailen herraa kahta!
Minä tiedän ne tiet niin tarkalleen, minä tunnen ne kumpaisenki: Vie
toinen se korpien tyyneyteen, käy toisella tuulien henki. Tula luttula lei,
minä laulelen, hei, ne on kaunihit kumpainenki!
Minä lemmin palmuja linnojen ja mökkiä honkien alla. Minä laulan
vimmoja viettien, mut rinnassa mulla on halla. Tula luttula lei, minä
laulelen, hei, niin palmun kuin honkien alla!
Mut tule, oi tyttö, mun tupahain, min laitan ma metsähän kerran, niin
luovun ma palmuista, linnoistain, ja mulla vain yksi on herra. Tula
luttula lei, minä laulelen, hei, ja mulla vain yksi on herra!

42.

Minä rakastin metsää ja