Sanomalehtimiesajoiltani | Page 8

senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut
uusia suomalaisia kouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin
kiittäminen ollut ollenkaan paikallaan, koska sen kautta tulisi
näyttämään siltä kuin olisi jotain saatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.
Lieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli
tietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö
saapui. »Suuri Suomalainen» vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän
puolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla vastustajaansa
ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy katsovan
jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi senaattia
kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa adressi
keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian
ratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.
Lähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan--ei sellaisia ole ainakaan
sittemmin kuulunut liikkuviksi--tulikin ja jätti paperinsa
kenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä syistä
oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta »Suuressa Suomalaisessa»
kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle saapuessa oli ollut
urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden miesten nimiä, jotka siihen
kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville, en tiedä, mutta ei niitä
ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.
Oli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka
se saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä
meidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä
istumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut

kysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu
voittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat joutuivat
tappiolle. Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan olivat osallisina
näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua kerrottavana sen
aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin yksi tullut minunkin
tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon edusmiehestä, että
hän äänesti--Oulun rataa. Millä perusteella? Hän oli ensikertalainen, ja
herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan siitä, miten olla, kuin eleä.
Meni sitten ennen lähtöään kysymään neuvoja rovastiltaan. Rovasti
tiesi neuvon: »Kyllä sinä siellä toimeen tulet», lohdutti hän, »kun
kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää. Mene aina Meurmanin luo,
kysy häneltä ja tee niinkuin hän käskee.»--»Kiitoksia, herra rovasti,
kyllä minä koetan parastani.» Tuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha
pulma edessä, kun säädyssä lausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että
aivan saattoi mennä pää pyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki
Meurman: äänesti Oulun rataa.
Hän oli siis oikea esikuva, »Meurmannin miehestä.» Mutta Savon suuri
kansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin
»Meurmannin miehiin» eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun
rautatie oli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi
ennen rittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja
mitä he tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui
kaikki paikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja
tässä kokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava
toimeen pyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin
päätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia--Savonrata.
Olivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta vuotta.
Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa parasta
harrastavat Savon miehet. »Suuri Suomalainenkin» antoi heille niin,
että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta kolmen
vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.
Suurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien
senaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että
hallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin

periaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä nimityksissä.
Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota etupäässä kansan
edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada käytäntöön
parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin vastuunalaisia
ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei, omituista kyllä,
kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista. H.D. oli hyvin
kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan, joka kahden
ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka ole
tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä puolueensa
eduista. »Suuri Suomalainen» puolestaan ei sekään salannut ajatuksiaan
vastapuolueen miehistä.
Mutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä
liikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka S. S.
julkaisi: »Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä silloin taas
menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta kohti, joka
hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin että muutamia
tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen kutsuttavaksi. Oi, jospa
tämän suomalaisen kansan mielialan ja alammaiset toiveet H.K.
Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon Hallitsijan eteen
kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja siunaus.»
Ei silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi sillä niin
suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet kuuluisivat,
kunhan vaan olisivat kotimaisia.

VII
SANOMALEHTIMIES AATTEIDEN PALVELUKSESSA.
»Päivälehti», n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.
Sanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein
kuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta:
»Niin, no, ne sanomalehtimiehet...» Syyt siihen ovat moninaiset.
Virkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi

kovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän
taistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin,
vaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton ja
väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi, tai
ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa
sitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet
katkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä,
niinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan. Tiedetään, että
tunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa
muussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista
mieltä.
Kylmä järki!--Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella
useamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää
skeptisismiä eli kaiken