Sanomalehtimiesajoiltani | Page 7

ja Järnefeltille
annettiin vaan se naiivi tunnustus, että hänellä »on taipumusta
taiteilijaksi».
Musiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen teatteri
oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija. Hän kävi
tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä kirjoitti kuka
sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi pitänyt kirjoittaa
kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät seuraukset. Siihen aikaan oli
teatterissa kaksi »tähteä», jotka eivät tahtoneet sopia samalla taivaalla
paistamaan. Tähti X. oli yleisön suosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä
suuressa määrin. Arvostelu pani X:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen.
Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun he molemmat esiytyivät, ei
varsinainen arvostelija voinut olla saapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi.
Minun päähäni pisti kerran panna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä
suuremmalla mielihyvällä, kun vähän vainusin, että isäntäväkeni ei
olisi ollut tästä tunnustuksesta pahoillaan. Mielenosoitukseni panin
toimeen siten, että kirjoitin melkein näin: »Sittenkun neiti X. oli
esiintynyt pienellä runolla, astui neiti Y. näyttämölle ja lausui
tunnetulla etevällä ja pontevalla tavallaan... (sen ja sen runon)... ja sai
palkkioksi innokkaat suosionosoitukset.» Tarkoittamani pistos oli nyt
siinä, että kun neiti X. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi
pantiin päälauseeseen ja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui,
siitä oli syntynyt teatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä,
sellaista itkua ja hammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X.
oli uhannut, että jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää
koko kansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai
perustaa--oman seurueensa. Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin siten,

että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei enää sen
jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.
Niinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut
läheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä »katajaisen
kansallisuuden» aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa. Mistä
se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret
paloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä kaivattukaan.
Oltiin vaan tyytyväiset »vakavaan henkiseen ravintoon» eikä kaivattu
tuota »pienten tietojen» eikä viivan alusten jälkiruokaa, jota nyt ei saa
puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku »kaikenlainen», ei enempää
pyydetty.
Mutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut hauskaakin
lukemista. Jo silloin kirjoitettiin »Helsingin kirjeitä». Ja silloinkun
sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä
viikkoa--keskiviikkona. »Matti» oli muuten sama »Matti» silloin kuin
nytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun kirjoitti
totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian hyväksi,
etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa »Hämäläinen»,
jonka »mätäkuun oireet» olivat seisovana sukkeluutena. Kun suuttui tai
tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä, että »Dagblad» oli
jotakin »väärennellyt», »uskotellut yleisölleen» »tunnettuun tapaansa»
t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja »Matti» meistä tietysti aina
piti puolensa ja muut saivat takkiinsa. Olimme täydellisesti samaa
mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun hän ehdotti, että »Herää
Suomi» otettaisiin suomalaiseksi kansallislauluksi »Maamme»-laulun
asemasta. »Matti» ei ollut musikaalinen, mutta emme mekään. Ja
kauvan me kummasteltiin sitä, miksi »Maamme» laulua yhä vaan
laulettiin.

VI
KAKSI LÄHETYSTÖÄ.
»Päivälehti», n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.

Siihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet, oli
jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä
valtiopäivillä että sanomalehdistössä--ja muuallahan sillä ei ollut
sananvaltaa--ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille
miehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä kiitokseksi,
hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim.
ylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta
koulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut. Eikä ollut vielä
hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista viroista
puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu
useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja
pian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut
maan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja
vaikkei »uusista aatteista» vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo
mielissä. Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä
lehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat
jokapäiväiseksi konsertiksi.
Kerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä
väli-aikaa kuvaavia.
Alussa sitä vuotta, jolloin tulin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen,
suoritettiin sen ja sen vastustajan »Helsingfors Dagbladin» välillä
omituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä,
jotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista
politiikkaa.
Koulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota kansan
sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei tietysti
ollut mieleen »Dagbladille», jonka vuoksi tämä tapaus ja sen
yhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon
kuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että
Etelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan
kenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja
samalla kiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta. H.D.
kertoi tämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta
kannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin

latinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet niin
selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he lähtivät
liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran onnellisesta
torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut? Mutta jos ei siitä
ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten? Siitäkö, että kun hallitus muka
oli asiata niin viivyttänyt, kenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut
hätään? Ja siitäkö, että hänen ylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos
senaatin ehdottamat latinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan,
venäjänkieli sen sijaan tulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden
mielestä oli kuitenkin sekä