Ryöstölapsi | Page 7

teräväoppinen.
»Aleksanderko? Ei ollenkaan!» kuului vastaus. »Minä opin paljoa
helpommin. Minä olin nokkela poika nuorena ollessani! Ja entäs vielä,
minä opin lukemaan samaan aikaan kuin hänkin!»
Tämä hämmästytti minua yhä enemmän. Mutta silloin pälkähti eräs
ajatus päähäni ja minä kysyin, olivatko hän ja isäni kaksoiset.
Hän hyppäsi ylös tuolilta ja sarvilusikka kirposi hänen kädestään
lattialle.
»Miksi sinä sitä kysyt?» tiuskasi hän ja tarttui rintaani katsoen tiukasti
silmiini. Hänen silmänsä olivat pienet ja kiiluvat kuin linnun ja
vilkkuivat omituisesti.
»Mitäs nyt?» kysyin minä levollisesti, sillä minä olin paljoa
voimakkaampi häntä enkä vähällä säikähtänyt. »Kätenne pois
rinnastani! Tällainen kohtelu ei kelpaa.»
Setäni näytti vaivalla hillitsevän itsensä.
»David, poikaseni», sanoi hän, »sinun ei pitäisi puhua kanssani isästäsi.
Siinä syy.»
Hän istuutui hetkiseksi, yhä vain vapisten ja silmiään räpyttäen.

»Hän oli minun ainoa veljeni», lisäsi hän -- ei kuitenkaan lämpimästi --
otti sitten lusikkansa ylös lattialta ja rupesi jatkamaan keskeytynyttä
syöntiään, mutta yhä vain tutisten.
Se, että hän oli käynyt minuun käsiksi, ja tuo äkillinen rakkauden
ilmaus isä-vainajaani kohtaan oli minulle niin täydellisesti
käsittämätöntä, että minä aloin sekä pelätä että toivoa. Toiselta puolen
aloin epäillä, että setäni ehkä oli hullu ja mahdollisesti vaarallinenkin,
toiselta puolen taas muistui vasten tahtoani mieleeni eräs kansansuussa
kiertelevien rekiviisujen tapainen tarina muutamasta köyhästä pojasta,
suurenlaisen omaisuuden laillisesta perijästä, ja hänen ilkeästä
sukulaisestaan, joka koetti anastaa hänen omaisuutensa. Tarina ei
mielestäni oikeastaan minuun sopinut, sillä mitäpä setäni olisi tahtonut
sukulaisesta, joka melkein kerjäläisenä oli tullut hänen ovelleen
koputtamaan, etenkin kun hänellä oli syytä pelätä tätä.
Näiden mietteiden johdosta, jotka kyllä minusta olivat kaikkea perää
vailla, mutta jotka kuitenkin juurtuivat mieleeni, aloin nyt minäkin
puolestani silmäillä häntä salakavalasti, ja niin istuimme pöydän
ääressä kuin kissa ja hiiri, kumpikin pitäen salaa toistaan silmällä.
Hänellä ei enää ollut mitään minulle sanomista, ei hyvää eikä pahaa,
mietiskeli vain ahkerasti jotain itsekseen. Ja kuta kauemmin me
istuimme ja kuta enemmän minä häntä tarkastelin, sitä varmemmaksi
tulin, että tuo jokin oli minulle vihamielistä.
Korjattuaan astiat pöydältä pois ja täytettyään piippunsa, samoin kuin
aamullakin, hän veti tuolin uuninnurkkaan ja istui siellä hetken aikaa
selin minuun piippuansa imien.
»David», sanoi hän viimein, »minä olen tässä mietiskellyt --.»
Hän oli taas hetken ääneti ja kertoi sitten sanansa
»Ennenkuin sinä synnyitkään, minä puolittain lupasin sinulle pienen
summan rahaa», jatkoi hän. »Lupasin sen isällesi. Huomaa ettei siinä
ollut mitään sitovaa. Oli vain miesten pilapuhetta viinin ääressä. No
niin. Minä erotin rahat omistani -- se oli suuri uhraus, mutta lupaus
kuin lupaus -- ja nyt niistä on kasvanut aivan tarkalleen -- aivan

penssilleen --», siinä hän taas vaikeni ja sanoa tokaisi sitten --
»penssilleen neljänkymmenen punnan suuruinen summa!» Tämän
sanottuaan hän heitti minuun olkansa yli merkitsevän silmäyksen ja
lisäsi seuraavassa silmänräpäyksessä melkein hätäisesti:
»Skotlantilaisen punnan!»
Kun Skotlannin punta on sama kuin Englannin shillinki[1], oli tuon
muutaman sekunnin tuumailun synnyttämä erotus sangen suuri.
Huomasin sitäpaitsi selvään, että koko juttu oli valhetta ja keksitty
jossakin tarkoituksessa, josta minun täytyi saada selvä. Vastasin
sentähden leikillisellä äänellä:
[1] Engl. punta (noin 25 Smk.) = 20 shillinkiä, 1 shillinki = 12 pensiä.
»Oho, muistelkaapa tarkemmin! Eiköhän se ollut Englannin puntaa!»
»Juuri niin sanoinkin», selvitti setäni. »Englannin puntaa! Ja jos tahdot
mennä minuutiksi ulos katsoaksesi vain millainen ilma nyt on, haen
rahat esiin ja kutsun sinut sitten takaisin sisään.»
Tein hänen pyyntönsä mukaan, myhäillen halveksivasti itsekseni sille,
että hän luuli minut niin helposti pettävänsä.
Yö oli pimeä. Joku yksinäinen tähtönen pilkisti esiin pilvien lomasta. Ja
seisoessani ulkona oven edessä kuulin tuulen kolkosti vaikeroivan
kaukana kukkulain lomissa. Tuumailin itsekseni ilmassa olevan
ukkosta, ollenkaan aavistamatta miten suuri merkitys sillä oli oleva
minulle, ennenkuin ilta oli kulunut.
Kun minut kutsuttiin takaisin sisään, laski setäni kouraani
kolmekymmentä seitsemän kultaista guinean[1] rahaa. Loput, pientä
kulta- ja hopearahaa, hän piti kädessään. Mutta siinä hänen rohkeutensa
petti ja hän pistikin ne omaan taskuunsa.
[1] 1 guinea = 21 shillinkiä.
»Siinä on», sanoi hän. »Se riittää sinulle. Minä olen omituinen mies, ja
omituisella miehellä on omituiset tavat. Mutta sanani on sitova ja tässä

on siitä todistus.»
Setäni näytti minusta sinä hetkenä niin saiturimaiselta, että tämä
äkillinen anteliaisuus sai minut kokonaan hämilleni enkä kyennyt
sanallakaan kiittämään häntä.
»Ei sanaakaan!» sanoi hän. »Elä kiitä minua. Minä en halua kuulla
kiitoksia. Minä täytän velvollisuuteni. En mene väittämään, että
jokainen olisi noin menetellyt. Mutta minä puolestani olen iloinen
(vaikka olenkin tarkka mies) voidessani tehdä veljeni pojalle oikeutta
myöten, ja minusta on hauskaa ajatella, että nyt sovimme elämään
yhdessä kuten hyvät ystävät ainakin.»
Minä puolestani olin hänelle niin kohtelias kuin osasin. Mutta koko
ajan ihmettelin, mitähän nyt oli tuleva ja miksi hän oli pidättänyt
itselleen osan kallisarvoisista guineoista, sillä hänen sen johdosta
antamaansa selitystä ei pikku lapsikaan olisi hyväksynyt.
Seuraavassa tuokiossa setäni vilkaisi taas minuun syrjäsilmällä.
»Ja nyt» sanoi hän, »palvelus palveluksesta.»
Sanoin olevani valmis osoittamaan hänelle kiitollisuuttani siihen
määrään kuin olin velvollinen ja jäin odottamaan jotain tavatonta
pyyntöä. Mutta kun hän viimeinkin rohkaisihe puhumaan, oli hänellä
vain sanottavana minulle (mielestäni aivan oikein), että