Runot; Lyhyet kertomukset | Page 5

pauhun
vaan.
Hälle Saaronis ei kukkaist löydy
Ihanata niin kuin ruusu tuol,
Joka
neidon kaulas myhäileevi,
Kuni viitta maahan autuuden.
Salasilmäyksen impi heittää
Kohden nuorukaista, matkan pääs,

Sormens suutelevat liinan solmuu,
Tuli hänen poskillensa käy.
Yrttitarhas naisten joukko kulkee,
Äänetönnä impi astelee,
Ja kun
haastelee hän, toisialla
Toki kuleksivat aatoksens.
Senpä näyttää hänen huultens hymy
Suloinen, täys lemmen hekumaa;

Niinpä hymyileevi sielu taivaas,
Pyhää kirkkautta hengittäin.
Kummul viherjällä joukko seisoo
Alat riemusasti haastellen,
Mutta
äänetönnä impi seisoo
Poskilt kiharians viskellen.

Katsahtaa hän säteilevil silmil
Avaruuteen sinikorkuuden,
Otsa
loistaa niinkuin pilven kiire
Tämän kauniin aamun paistehes.
Mutta nyt, kuin koska tuulen kierros
Koivun kruunust sateen ravistaa,

Impi ihanassa itkus hyrskyy,
Tannert kyyneleillä kastellen.
Kyselevät armaat kumppaninsa,
Miksi neito nuori itkuun käy,

Mutta hymyten taas seisoo neito,
Poskilt kiharians viskellen.
Mikä kuva, tämä, yrttitarhas,
Jota katsahteli nuorukain!
Siirtyisikö
hänen muistost hetki,
Koska impi itki kunnahal?
Mutta poistui viimein naisten joukko,
Niinmyös impi heidän
seurassans,
Toki leikittelit kerran vielä
Vienot sormet
ruususolmulla.
Silmäns heitti hän viel nuorukaiseen,
Poskil leimui kaino punerrus.

Kaksi aamutähtee sillon peittyi
Metsän reunaan pilvis ruusujen.
Mutta harhaellen puiston yössä
Nuorukainen kauvan käyskeli;

Kalliol korkeel viimein seisoi,
Meri aava alla aaltoili.
Vihaisina laineet myrskys riehuit,
Temmeltelit tuulen kierrokset.

Kierrokset te armahimman tuulen!
Kaunis myrsky onnen päivänä!
MIES
»Korkee kuusi kunnahalla tuolla,
Uros vakaa vuosisatojen,
Ollos
kuva elämäni aina!
Kuni sä ma seistä tahdon tääll,
Koska myrskyt
käyvät elon saarel
Keskel ijäisyyden aavaa merta.
Niinkuin nyt tuo tähti kiireelläsi
Kiiltää, sankar tyyni, partanen,

Niinpä alat katseestani käyköön
Puhdas, säteilevä kirkkaus,
Koska
tuhon, kiusauksen henget
Sydäntäni piirittämään käyvät.»
Niin on aatos miehen, jonka huone
Komee seisoo harmaal kalliol,


Ja hän itse portaal, katsahdellen
Kunnahille, kuusten kranssaamat,

Hengittäes lempeen kesä-illan,
Taivaan tähtijoukon loistaessa.
Lepoon käy hän, makeasti nukkuu,
Vuoteens vapaa synkeist
muistoist on.
Unes vaeltaa hän onnellisna
Katsahdellen korkeilt
tuntureilt
Laaksoon, jossa lempeesilmä neitons
Käyskelee ja ilosesti
laulaa.
Hänen laulunsa on toivontähdest,
Joka juhlallisest säteilee
Halki
ijäisyyden avaruuden.
Laulu kaikuu, sota pilvis on,
Miekan kalske,
temmellys ja jyske,
Mutta pilvet siirtyy, taivas selkii.
Niin hän uneksuu ja viimein herää
Idän rannal seistes aamun Koin;

Kirkastetuil kasvoilla hän nousee
Unohduksen virrast viileäst.
Elo
hymyy niinkuin aurinkoinen
Nousussansa purpuraiselt vuoteelt.
Ulos astuuvi hän huoneestansa,
Koska karjankellot kilisee,

Käyskeleevi viljavainiolla,
Joka hienos tuules lainehtii.
Valmis onpi
säihkyväinen vilja,
Sadon lupaavi se monin kerroin.
Mutta mikä mailma taivaan reunal,
Synkeä kuin päivä tuomion?

Mitä vuorii toinen toisens seljäs
Tulenkarvasilla päärmeil siel?

Ylösrynkää sieltä ukkospilvi
Pimee, raskas; jyry vaisu kuuluu.
Nyt se korkeuden kiireel seisoo,
Jylisee, ja vapiseva maa
Tules,
raesatees uiskentelee,
Pilvikorkeet kuuset pirstotaan;
Pelto, äsken
vihanto ja kaunis,
Kuvailee nyt hävityksen leirii.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
Luonnon kamppausta, lausuen:

»Ihanata! Neitoni on jäljel,
Kartanossa korkeel nummel tuol,

Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
Uudestaan mä kylvän peltoni,
Ja
kun vuosi kierroksens on tehnyt,
Vilja kultainen täs kimmeltää.»


Niin hän lausuu kotiin käydessänsä;
Katsannosta loistaa lemmen

liekki.
Mutta näytös ankarampi vielä
Vartoo häntä kotokalliol:
Katso,
ukon kadehtiva nuoli
Miehen huoneeseen on iskenyt,
Liekkein
helmas asuntonsa seisoo,
Taivaan otsaa tulikielet nuolee.
Mies tän näkee, katsahtaavi jalost
Luonnon kamppausta, lausuen:

»Ihanata! Neitoni on jäljel,
Kartanossa korkeel nummel tuol,

Vaikka mailman kalleuksist köyhä,
Mutta sydänt rikasta hän kantaa.
Käteni on vahva, silmäin kirkas,
Toisen huoneen rakennan mä taas,

Ennenkuin kaks kertaa aurinkoinen
Käynyt onpi eteläisil mail.
Impi,
ihanalle lempein tuntuu
Humisevan tulimeren ääres.
Komee impi, joka väikyt nummel,
Jossa pauhinalla tuulet käy,

Tuimat tuulet männistössä tuuhees
Ympär armahimman kartanon,

Voimallisesti kuin liekit tässä
Lempein leimuu; luoksesi mä riennän.»
Koska viimein sammunut on liekki,
Kohden immen kotoo kulkee
mies,
Uljaal mielel, säteileväl silmäl
Halki salojen hän astelee.

Näkyy huone mäntymetsän suojas,
Akkunat sen lempeest katsahtavat.
Käyskelee hän keltasantast tietä,
Impi kaunis häntä vastaan käy.

Mutta miks niin röykkeä on käyntins?
Miks ei kuulu äänens helinää?

Mikä penseys on niillä huulil,
Katsannossa mikä talven kylmyys!
Niinkuin tuuli öisest, jäisest merest
Miehen sieluun sanat puhaltaa:

»Toisen lemmen-ystävän mä löysin,
Hae itselles myös toinen sä»,

Sanoi neito, hyväst jätti, poistui,
Ylevästi astuva Diana.
Kotons raunioille mies taas käypi,
Vitkon astelee hän öisel tiel

Kelmentyneil poskil, katseel synkeel,
Huomaamatta matkan
joutumist,
Huomaamatta onko yö vai päivä
Käy hän synkeen salon
hyminässä.

Kaikki sumus, sekamelskas kiirii
Silmis yksinäisen kulkijan,

Niinkuin koska talven tuisku peittää
Pyörteihinsä laaksot, korkuudet,

Tahi niinkuin aarnios hän väikkyis,
Kohdus humajaavan
rautavuoren.
Ei hän kuule askeleitans tiellä
Eikä metsäs ääntä huhkaimen;

Aatoksensa epäilyksen korves
Kulkee niinkuin lapsi eksynyt;

Kadottanut on hän sieluns päivän,
Kadottanut syämmen-ystävänsä.
Mut kosk tumma puol-yön valo pohjaa
Kuusten tutkaimille hengittää,

Huoneens sauvuvilla raunioilla
Äänetönnä seisoo kalvee mies;

Siinä seisoo hän ja mietiskelee
Ihmisluontoo, elon arvotusta.
Kuinka toivon kauniit rakennukset
Lepää meren santarannal tääll,

Niin hän kalveana mietiskelee,
Sydän tempoellen poves lyö,
Hurjat
virrat sielussansa kiitää,
Pimeä kuin syvyys valtameren.
Niin hän kauvan kalliolla seisoo,
Viimein aamutuuli puhaltaa,

Korkee kuusi kunnahalla pauhaa;
Sinnen katsoo kalliolta mies,
Ja
hän kohottaavi tukehtuvan rintans,
Aatoksissansa hän haastelee:
»Ilo elämäin on hautaan pantu,
Itse murheellisna ristinä
Seison
haudan äänettömäl kummul.
Mihen katsantoni teroitan?
Mitä
vartoon, koska rakentelen?
Maata Tuonen, Kalman santapeltoo.
Mutta tämän pellon toisel partaal
Alkaa taasen toivon aamumaa,

Siellä onpi isieni linna,
Siellä onpi istuin mulle myös.
Ihanata! Itä
valkeneevi!
Toivo virtaa halki ijäisyyden!
Peltoni mä kynnän taas ja kylvän,
Sarat loiskiessa lintusten;
Vilja
sieltä elantoni olkoon,
Juomain kirkas vesi lähteestä.
Tähän majan
pienen rakennan,
Täs on asuntoni, työni pellot.
Ole lystitarhain, pelto, niittu,
Metsola, mua ota helmahas,
Mutta
kaunis, ihanainen neito
Kartanossa mäntyin varjomas,
Miksi oli

syämmes petollinen!
Miksi huikenteli kurja mieles.»
Niin hän mietiskelee kalliolla,
Siitä nukkuu syvään unehen
Päätäns
nojaellen rauniolle,
Mutta nukkuessaan kiilostaa
Kirkas kyynel
hänen poskellansa;
Aamupaiste kyynelhelmen kultaa.
Mutta vielä kertoella tahdon,
Kuinka elämänsä päivät mies

Yksinänsä iltoihin tääl vietti.
Kalliot hän asui majassans,
Peltoons
viljeli hän ahkerasti,
Hedelmänpä runsaan työnsä kantoi.
Köyhän turva, orvon suoja aina
Onpi majassans mies äänetön,

Harvoin sanat hänen huulil kaikuu,
Harvoin hänen huulens myhäilee.

Vakaana hän aina käyskeleevi,
Kaukaisuutta katsantonsa kiehtoo.
Käsivarrellans kiväärii kantain
Usein käy hän yössä metsien,
Siellä
uskollisen koirans kanssa
Viipyilee hän iltahämäriin.
Niin hän
vuosikymmeniä viettää
Poudas, satees. Uros harmeneevi.
Moni syntyy, moni hautaan vaipuu
Kiertoessa täällä aikojen.
Saapi
kerran sanoman mies