Runot; Lyhyet kertomukset | Page 4

valellen;

Lähtee poika tielle talviselle
Emäntien armoo anomaan.
Kauvan äiti häntä katseleevi
Äärelt mökin pienen akkunan;

Kyynelvirta hänen helmaans vuotaa,
Povi painuu, sydän musertuu.
Katoo viimein hänen silmistänsä
Metsän korpeen pieni matkamies,

Äiti vuoteellensa kallistuuvi
Taivaan korkeuteen rukoillen.
Eteläisen kelmeällä reunal
Päivän lamppu seisoo hymyten,

Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
Kuumottavat kruunut honkien.
Yö on tullut, myrsky vuorilt kiljuu,
Kaikkial on pauhu, pimeys,

Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
Peittyy lumituiskun kierroksiin.
Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
Kankahalla majan ympäril?
Petoin
ulvominen herättäävi
Kurjan vaimon vaisust unestans.
Niinkuin kirouksen kaupungista
Vimmattujen sieluin kirkuna,

Niinpä kaikuu susilauman ääni,
Parku, meteli ja ähellys.
Tämän kuulee kauhistuksel vaimo,
Toki liikkumatta vuoteeltans;

Hikihelmet kylmät otsalt kiirii,
Kun hän hiljaisuudes rukoilee:
»Pelasta mua täältä, korkee taivas,
Pelasta myös pieni poikaisein!

Täällä aina ahdistus ja tuska,
Siellä rauha ijankaikkinen.»
Niin hän hiljaisuudes rukoileevi
Myrskyn riehuessa kankahal,

Villin petojoukon ulvoessa;
Rukouksens kuultiin korkuudes.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää,
Myrsky raueten jo hengittää,


Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Vaaleana olkivuoteellansa
Vaimo kuolon unta uneksuu
Kädet ristis
rinnoillansa kylmil;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Vaaleana lumivuoteellansa
Talvimetsäs poika uneksuu
Kädet ristis
vasten kylmää rintaa;
Rukoukseen on hän nukkunut.
Kinoksella pieni poika istuu,
Lumi kiireellänsä kimmeltää,

Kainalossa onpi paimenlaukku,
Laukus kaarnaleivän palanen.
Tammipakkanenpa seisautti
Vienon sydämmensä sykkinän,
Mut
nyt ollos huoletonna aina
Kylmän, nälän tuskist, poikainen.
Tähtikirkas puol-yön taivas kiiltää
Hurja myrsky lepoon käynyt on.

Äänetön, kuin lähde lehtilaaksos,
Sinisyydes loistaa kelmee kuu.
Kaksi tähtee, armahammat muita,
Säteilee tuol taivaan kannen all.

Miks niin ihmeellisen ihanasti
Murheen laaksoon katsahtavat he?
Runotarpa kertoa nyt tietää:
»Siellä kirkkaudes kunnian
Onpi äiti
poikans pienen kanssa;
Alas katsovat he hymyten.»
Mikä autuus tyynees katsannossa,
Sointo, rauha ijankaikkinen!

Heidän menneet päiväns kankahalla
Unelmana johtuu mielehens.
RIPPILAPSET
Temppeliin astuvi nuorukaisjoukko,
Astuvi impiä valkeissa vaatteis
Kellojen kaikunas
Ja urkujen huokaavas soitos;
Ja läntinen myrsky
käy.
Kuva on korkea alttarin seinäs:
Pilvissä väikkyy siel Ihmisen Poika
Sankarin katsannol,
Mut ihanast hymyvät huulens
Ja otsansa

kimmeltää.
Näät siellä Saaronin viherjät niitut
Siintävän kaukana; korkeat palmut
Kidronin rannalla
Ja Hermonin himmeät vuoret
Näät hohtavan
taivaan all.
Mutta nyt vaikenee juhlainen soitto,
Alttarin ääressä seisovat vieraat;
Saarnaaja lausuvi
Getsemanen synkeäst yöstä
Ja Sionin kaupungist.
»Kilvellä uskon ja miekalla hengen
Taistele aina ja lohdutust etsi
Taivahan atriast,
Ja kunnian kultasen kruunun
Saat Sionin
kaupungis.»
Alkavi taasen laulu ja soitto,
Ales hän kumartuu, neitonen kaino,
Alttarin juurehen,
Ja rintansa nousee ja vaipuu
Ja poskensa
liekehtii.
Humisee, kaikuuvi temppelin kumos,
Kaikuu kuin kultasten koskien
pauhu
Seinissä vuorien
Ja kirkkaana Ihmisen Poijan
Näät pilvien
korkuudes.
Atria päättyy ja temppelist astuu
Nuorison joukko, ja läntisen
myrskys
Huohottain impi käy,
Sireenien aaltova metsä
Sen poskille
liehtoilee.
UUDISTALON-PERHE
Raikas tuuli Pohjolasta
Käy ja metsä humisee,
Korven rannas
raiskiossa
Niittuu raivaa uljas mies.

Risut tieltä singahtelee,
Vesat maasta temmataan,
Juuret räikyy,
kannot nousee,
Kaikki siirtyy röykkiöön.
Katseleevi lakeutta
Jäljissänsä nuori mies,
Toivo hänen kasvoilt
loistaa,
Toivo niitost tulevast.
Niin hän seisoo ilon katseel:
Metso korves kotkottaa,
Tuliluikkuns
kuusen juurelt
Ottaa mies ja korpeen käy.
Hetken päästä metsän kohdust
Kaikuu tuima paukaus,
Korvest
astuu ampuniekka
Koirasmetso saaliina.
Taasen työhönsä hän käypi,
Kirves vilkuu raivaes,
Kirves vilkuu,
metsä mäikyy,
Uusi niittu laajenee.
Pohjolasta tuuli pauhaa,
Kesän taivas kirkas on,
Heljä aurinkoinen
ehtii
Puolipäivän korkuuteen.
Sillon kuuluu soma laulu
Kanervaiselt kankahalt;
Kenen onpi
lempee ääni?
Kuka nummel helottaa?
Miehen oma nuori vaimo,
Avionsa armahin,
Nainen
keltakiharainen
Kultanummel laulelee.
Miksi käypi nainen tännen,
Korven rantaan raiskioon?
Evästä hän
miehellensä
Huivis valkeassa tuo.
Rakentaa hän päivällisen
Ystävällens nurmelle;
Mätäs onpi miehen
pöytä;
Mieluisa on atrians.
Istuu nainen miehens vieres
Imehtien saalista,
Metsän poikaa, jonka
luoti
Kaatoi kuusest korkeast.
Mutta mies hän kertoileevi,
Kuinka ennen lapsena
Tässä karjas
käydessänsä
Taloa hän rakensi.

Missä seisoi asuinhuone,
Missä talli, ometto,
Kuinka naapurien
kanssa
Raja-aidoist riideltiin.
Kuinka kurja emäntäinen
Isännältä löylyy sai,
Kosk ei miesten
työstä tulles
Valmis ollut atria.
Tätä kuulteleevi nainen
Ilonaurun helinäl;
Ruusut hänen poskil
hohtaa,
Katsantonsa liekehtii.
Mutta koska atriansa
Päättänyt on uljas mies,
Emäntänsä pöydän
korjaa,
Tähteet huiviin valkeaan.
Lähtee taasen nuori nainen
Kotihinsa kulkemaan;
Huuheleevi
kankahalla,
Kultanummel laulelee.
Mutta mies hän työhöns käypi:
Vesat maasta temmataan,
Juuret
räikyy, kannot nousee,
Kaikki siirtyy röykkiöön.
Niin hän toivon katsannolla
Työksentelee ahkerast
Korven rannas
raiskiossa;
Hiki otsalt helmeilee.
Tuuli pohjan tuntureilta
Taistelosta lepoon käy,
Heljä aurinkoinen
seisoo
Lännen kultakynnyksel.
Miesi työnsä vihdoin päättää,
Kirveens iskee kantohon,
Katseleevi
lakeutta,
Viheltelee veisuans.
Viheltelee veisuansa,
Uutta niittuu katsellen
Korven rannas
himmeässä,
Kesäpäivän nukkues.
Kuuluu sillon juhlallinen
Kirkonkellon helähdys,
Lakkiansa nostaa
miesi,
Kotihinsa astelee.
Tuliluikku kainalossans,
Metsän saalis laukussans,
Olallansa tuima
kirves,
Niin hän kotihinsa käy.

Häntä vartoo kotonansa
Vaimo nuori toimeljas,
Rakennellen
ehtoollista
Päähän pöydän honkasen.
Vartoo häntä aatto-illan
Lehditetty laattia,
Lepopäivä rauhallinen

Naisen armaan huomassa.
Onnen myyri on se miesi,
Kellä oma tanner on,
Ystäväinen
vieressänsä,
Povel kalliin synnyinmaan.
RUUSUSOLMU
»Kaunis impi, kysymyksein kuule,
Sydämmeni pyhä salaisuus.

Sano, taitaisiko lemmen liekki
Leimua mua kohtaan povestas?
Niinpä kysyn sulta, impi kaunis,
Jonka kuva aatoksissain käy

Täyttäen mun uneksuvan sieluin
Tunteil ihmeellisil, polttavil.
Huomenna, kun kesä-aamu koittaa,
Yrttitarhassa sun taasen nään;

Solme kaulaliinas ruususolmuun,
Jos mua lemmit, neito armahin.
Huomenna, kun silmäni sua kiehtoo,
Leikitse sen soman ruusun kans,

Sormillasi poves kunnahilla,
Ja se mulle taivaan leikki on.
Mutta ellen näe leikkii tätä,
Ellen ruusuu leukas lumen all,
Sillon
toivon päivä multa peittyy
Ijankaikkisesti pilvihin.»
Kirjoitti näin kirjeen neitoselle
Nuorukainen päivän sammues;
Tuli
yö, mut Unonen hän viipyi,
Viipyi kauvan hänen vuoteeltans.
Mikä tuska ihana ja vimma,
Mikä ihmeellinen kesä-yö!
Mitä
aattelee nyt kaino neito?
Ruusun, näkeekö sen nuorukain?
Leimaukset hänen sielus käyvät,
Mustat pilvet kiiriskelee siel,

Taasen pilvist paistaa valo toivon
Niinkuin jumalien kaupungist.
Mutta näkyy viimein aamun hohde
Etääl lännes vuorten harjanteil,


Nuorukainen kohta kammiostans
Yrttitarhaan ihanaiseen käy.
Puhaltelee hieno aamutuuli,
Haju tuoksuu kedol viherjäl,
Koska
ruusut, kainot sinikellot
Kumartelee alla siipein Koin.
Yksin käyskelee hän puiston verhos
Niinkuin, tuomioonsa vartoes,

Kuolleen varjo ijäisyyden rannal,
Tietämättä missä kodon saa.
Määrätäänkö hälle synkee Hades
Tahi ihana Elysium?
Siitä
levotonna väikkyilee hän,
Niinpä yrttitarhas nuorukain.
Vihdoin toki ääniä hän kuulee,
Joukon naisia hän nähdä saa,
Heidän
seurassansa impi kaunis
Levottomil askeleilla käy.
Vallattomast nuorukaisen sydän
Sykkii, silmänsä hän teroittaa

Kohden povee lähestyvän immen,
Näkyisikö onnen merkki siel.
Näky armahin! Siel ruusu kaunis
Huohottavil rinnoil punertaa:

Niinkuin haamu nuorukainen seisoo,
Kuulee kaukaa meren