Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä | Page 9

sotapalvelusta tekemään. Mutta kuin päällysmiehet pelkäsivät
etteivät he näillä tottumattomilla joukoilla mitään tehdä taitaisi, ja
sentähden eivät heistä huolia tahtoneet, sanoivat Pohjalaiset vastaten
heille: "ei teillä ennenkään aatelismiehiä Suomen puolustukseksi ollut
ole, vaan kyllä ne maan omia lapsia olleet ovat, ja ei pohjalaisia
koskaan maan roskajoukkona pidetty ole, ja emme me sen enemmin
kuin ennenkään uskollisuuttamme kuningasta kohtaan unohtaneet ole.
Niin kauvan kuin meillä ruumiissa verta on, tahdomme me seisoa maan
edestä, kodon ja vaimon ja lapsien edestä. Jos ei kruunulla meille
ruokaa antaa ole, niin kyllä me sitä itse meillemme hankkia mahdamme.
Jos emme hyödyksi olla taida, kuin emme äkseerata osaa, no, antakaa
upseerien sitä meille opettaa; me lupaamme, että niin pian kuin suinkin
sitä oppia koetamme."
Kenraali Armfelt tarvitsi mielellänsä väkeä, ja sen tähden ylös-otti näin
pohjalaisten tykö-tarjomuksen ja moniin pitäjiin hän upseeria lähetti,
heille välttämättömimpiä sotatemppuja opettamaan, ja niin tulin minä
Maalahteen lähetetyksi ynnä Luutnantti Grönstrand. Ja rupesin minä
siellä paljon hyvää pitämään kappalaisen tyttärestä, Liisa Kreetasta, ja
luulin minä, etten ketään koskaan ennen niin rakastanut ollut. Tulin
kuitenkin yhtäkkiä pois-komennetuksi, ja itkimme me molemmin
erostamme kelpolailla.
Sain kuitenkin pian muutakin ajattelemista, sillä koska minä, ynnä
yhden joukon kanssa talonpojista, jonka kanssa minä marssin,
Isoonkyröön tullut olin, jossa meidän armeija silloin seisoi, hain minä
ylös yhden nuoren pojan, joka Kenraali Armfeltin palveluksessa oli ja
häneltä käytettiin kaikenlaisiin, vaikkei hän minua paljon vanhempi
ollut ja jonka kanssa minä jo lukiossa ystäväksi tullut olin, ja joka,
vaikka siellä armeijassa paljon nuorukaisia ja pilttiä oli, kuitenkaan ei
niistä lukua pitänyt, niitä vaan lapsina pitäen, joita ne totisesti myös
olivat, vaikka näinä aikoina nuorien poikien rivissä seistä täytyi
niinkuin vanhojen miesten. Kaatui myöskin tämä sama Meurlingen
sitten täällä Isossa Kyrössä, mutta sitä en minä tietää saanut, ennenkuin
monta vuotta sen jälkeen.

Tämä nuori Meurlingen sanoi nyt minulle: "no, Mauno, jos osaat pitää
suus' kiinni kuin ennenkin, annan minä sinun uusia tietää."
"No mitä?" sanoin minä.
"Juu, että me saamme tapella ryssän kanssa jos kenraalin tahto käy edes.
He ovat kirjoittaneet Ruotsista tänne, että kenraalit täällä nahkaansa
säästää tahtovat, että niiden nyt itseänsä vihollista vastaan pitämän
pitäisi, koska heillä nyt väkiä oli, sittekuin koko maa oli ylöskutsuttu
menemään 'mies miehestä miekoilla, keihäillä ja pyssyillä', Niinkuin
sanotaan, itseänsä ja perhettänsä puolustamaan, ja nyt on kenraali
kiukuissaan."
"Hyvä," sanoin minä, "parempaa uutista et olisi minulle antaa voinut."
"Mutta," sanoi hän edespäin, "pahaakin minä sinulle ilmoitan. Kenraali
lähetti eilen väkeä hevosella ja suksilla vakoilemaan, mutta he tulivat
kaikin vihollisilta otetuiksi."
"No, ja kenraali ei saanut mitään tietää?" kysyin minä.
"Ei, sen sinä ymmärtää mahdat."
En ollut siitä sitte tietävänäni; mutta ehtoolla sanoin minä muutamille
Maalahtilaisille ja Isokyröläisille, joita minä olin tullut tuntemaan:
"pojat, mennään partiolle, että saamme tuoda uutisia kenraalille
vihollisesta." Otin sitten oitis talonpojan takin ylleni, ja lähdimme sitten
muiden tietämättä matkalle. Tämä tapahtui yöllä Helmekuun 15:sta
päivää vastaan ja pakkainen puri kovasti. Mutta minun mieheni tiesivät
kaikki tiet, ja niin tulimme me ryssien hengen päälle, ennenkuin he
meistä mitään tietää taisivat. Mutta kuin me yhden pienen niityn ylitse
hiipiä koitimme, juuri heidän etuvahtinsa takitse, tuli yksi vahtimies
meitä huomanneeksi, huusi meille ja antoi meille tulta. Me annoimme
tulta takaisin, mutta nyt ryssän leirissä rymäkkä nousi. He mahtoivat
luulla että koko meidän armeija heidän niskaansa tullut oli, semmoista
melua ja rymäkkää joka puolelta nousi; mutta me tehimme jälkiä niin
pian kuin pääsimme, ja tulimme sitten kahden miehen häviöllä takaisin
kotiin jälleen.

Nyt en minä itse Ylikenraalille mennä uskaltanut, koska minä
rangaistusta pelkäsin kuin minä ilman käskyä tointa tehnyt olin, vaan
lähetin yhden talonpojan raporttia viemään; mutta sai kenraali pian
tietää mitä minä tehnyt olin ja antoi hän minua luoksensa kutsua
sanoden sitten minulle: "etkö paremmin tiedä mitä sinulla lupaa tehdä
on, vai mikä sinä olla mahdat?"
Vastasin minä: "Teidän Ylhäisyytenne, hyvin tiedän minä itseni
tarvitsevan herrani ja kuninkaani edestä henkeni ylös-uhrata. Jos minä
nyt henkeni menettämisellä rangaista mahdetaan, niin ei kukaan sitä
kiitosta minulta ottaa mahda, että minä minun kuninkaani edestä
kuollut olen."
Kenraali hymyili sanoden: "no, sitten sinä rangaistaan sillä tavalla, että
sinä et tällä kertaa sitä kiitosta itsestäsi saa. Mutta varo itseäsi toisen
kerran, tapahtua mahtaa että et niin hyvällä kaupalla pääse."
Minä kiitin nöyrästi kenraalia, ja lupasin toisten itseäni
varovaisemmasti käyttää. "Niin," sanoi kenraali, "semmoisia
Suomalaiset ovat; kukin oman päänsä jälkeen tehdä tahtoo, ja jokainen
tahtoo lakkinsa puolesta mies olla, vaikka se sitten kutun karvoista
vanutettu olisi."
Kuitenkin vahvistui meidän raporttimme kautta kenraalin itse
tykönänsä se päätös että ruveta vihollisen kanssa tappelemaan, ja antoi
hän kutsua upseerit pappilaan, sotaneuvottelua pitämään.
Ilma oli erinomaisen kylmä, ja väki vaivattiin kovasti pakkaiselta;
mutta kuin he kuulla saivat, että nyt tappelusta kysymys oli, silloin tuli
ilo yleiseksi ja heittivät monet hattunsa ilmaan ja ne taasen vastaan
pajunetillansa ottivat.
Ylikenraali vaati tappelua, ja vaikka ne toiset vastaan olivat, täytyi
heidän kumminkin perää antaa; mutta niillä jotka alusta vastaan olleet
olivat, ei ollut sitä hyvää tahtoa taistelun puolesta, kuin