Rakkautta | Page 9

ällisteli Petteri. Minä selitin:
"Se on tästä vähän matkan päässä... Aijai kun sieltä on ihana näköala!...
Se on niin ihana ... niin ihana näköala että siitä voi nauttia vaikka aina."
"No mennään katsomaan", älysi Petteri jo katsoa etuansa, sillä hänkin
halusi viipyä minun seurassani. Kokosin helmani niin ylös, että näkyisi
alushameen kaunis pitsi ja niin me lähdimme.
* * * * *
Ihanana, punaisena laski päivä Tohmajärven selkävesien taa kun
saavuimme määräpaikkaan, rannalle. Saaret ja rannat riiputtelivat
järven tyyneen siniveteen upotettuja kuvaisiansa ja järven taustalla
nousi hienoinen sumu kietoen Janne Voutilaisen talon salaperäiseen
yön sumuharsoon.

"Katsokaa!... Eikö ole ihana!" innostuin paikalle tultua. Petteri katseli
hetken ja myönsi:
"On tämä kaunis paikka... Tuo tyyni järvi ja kylä sen takana ja tuolla
rannalla nuo lehmät... Mikä kylä se on tuolla toisella rannalla?" käänsi
hän puhetta.
"Se on Jouhkola."
Yön silmät raottuivat jo metsiköissä. Perhoset nukkuivat. Rantavedessä
ui myöhästynyt sorsa viime uintiansa ja järvelle ilmestyi jo yön
salaperäinen henki. Minä koetin sulautua siihen luonnon mielialaan:
koetin olla haaveileva, runollinen ja virkoin:
"Miten ihana on Pohjolan kesä."
Petterikin tuli runolliseksi. Hän puhui, järven tyyneyttä ihaillen:
"Nyt siellä olisi hyvä laskea selkärihmaa... Ei tuuli häiritseisi ja vene
näyttäisi täältä katsoen ikäänkuin olevan vedestä irti."
"Niin... Miten ihanaa se olisi", sulin minä edelleen. Syntyi äänettömyys.
Petteri ujosteli yhä enemmän. Tunteellisena, kuin muun puheen
puutteessa kysyi hän nyt:
"Pidättekö, neiti Lassila, kalastuksesta?" "Pidän!" valehdella heläytin
minä avoimesti, nopeasti, häntä miellyttääkseni ja Petteri ilmoitti:
"Pidän minäkin. Minä pidän kaikesta mikä vain on luontoa."
"Niin ... tehän olette suuri luonnon harrastaja!" lähenin minä häntä taas.
Petteri siitä jo innostui ja kysyi:
"Kummasta kalastuksesta te enemmän pidätte: verkkopyynnistä, vaiko
selkärihmakalastuksesta?"
"Selkärihma", heläytin minä umpimähkään, mutta varmasti ja
häikäilemättä, silmät suurina, avoimina ja Petteri alkoi jo kehua:
"Selkärihmalla minäkin kalastan enimmäkseen."
Ja hän kertoi minulle kalastuksistansa ja harrastuksistansa ja me
olimme onnellisia. Kertomuksensa hän lopetti ilmoittamalla:
"Siinä Nenosen lammissa, kun onkin oikein mustia kyrmyniskoja
ahvenia, niin ne sitten vasta ovat hakkia syötille! Ei tarvitse muuta kuin
viskaa vain veteen koukun, jossa on täky niin paikalla ne tarraavat
siihen. Neidin pitäisi tulla kerran sinne kalastamaan."
"Ai, miten hauskaa!... Kun saisi ihminen kerran oikein ... oikein
rauhassa harrastaa kalastusta ... ja kaikkea ... kaikkea, mikä vain on
hyvää ja kaunista!" tekeydyin minä jo aivan kademieliseksi.
* * * * *

Niin jatkui keskustelumme ja me lähenimme toisiamme. Häntä
pehmittääkseni minä nyt jo tietäen että hän on idealisti, äkkiä kysyä
höläytin:
"Mutta mitä te pidätte realistisesta suunnasta?... Eikö idealismi ole sitä
korkeampi kanta?"
Petterin kasvoille levisi omituinen, voitokas hymy ja hän todisti
verkkaan, omituisesti:
"Oo-on se toki ... idealismi!... Minä en voi koskaan nauttia realistisesta
kirjallisuudesta, mutta aivan toista on idealismi."
Minusta tuntui, että olin voittanut ja näyttelin kiehtovaa osaani niin että
itsekin jo uskoin puhuvani totta, kun vakuutin aivan nyreissäni:
"Niin minäkin: Minä en voi kärsiä realistista suuntaa."
Ja minä aivan innostuin, vilkastuin ja jatkoin tankaten:
"Ajatelkaa, herra Ikonen, että se ei kohota ... ei kirkasta ... ei nosta
ihmistä jokapäiväisyyttä ylemmä, vaan jauhaa vain aina sitä samaa ja
samaa arkipäiväisyyttä!"
Ja niin syvennyimme me uusiin, kirjallisiin kysymyksiin. Mutta jo oli
illallisen aika. Hellä, leuto iltayö kietoi meidät pehmoisiin hämyihinsä,
kun me palasimme toisten seuraan. Minä olin iloinen ja onnellinen. Nyt
toivoin minä varmaan että olin voittava, ainakin ajan kanssa Ellin.
Aloin jo huolehtia asian jatkosta: Rakastettavaksi, herttaiseksi
tekeytyen puhelin minä ukko Ikoselle:
"Kuulkaahan herra Ikonen: Teidän pitää kerran kutsua tohmajärveläiset
kalastusretkelle Nenosen lammille."
Ukolla oli suu ruokaa täynnä, kun hän vastata mukelsi:
"Ka olisihan"--hän pureksi välillä--"olisihan siinä"--nyt hän nielasi
palan--"olisihan siinä lammissa ahventa kun olisi vain pyytäjää."
Rakastettavana, iloisena perhosena, kietouduin minä nyt häneen,
koittaen kiertoteitä saada hänet tajuamaan, että hänen pitäisi panna
toimeen kalastusretki. Tietysti oli tehtäväni vaikea. Miten päinhän minä
puhuinkin, niin kehui ukko vain lampiansa:
"Kala- ... kalarikas lampihan se on se Nenosen lampi!"

d) ENSI KEHITTELY.
Juhlat olivat ohi. Hiljaisina, ikävinä kuluivat taas päivät. Elämässäni oli
tapahtunut suuri muutos. Minä olin tullut entistä laiskemmaksi.
Pieninkin työ minua kiusasi. Päivät minä luin idealistisia kirjoja ja

kiukuttelin palvelijoille ja illat minä laulelin ja haaveilin. Ja aina vain
välkkyi sielussani Petterin koruton kuva. Se oli painunut sinne
hymyilevänä, ihanana ja rauhallisena kuten rantojen kuvaimet uppoavat
järven tyyneen syvyyteen, sulattaen maiden ja vetten kauneuden
yhdeksi ainoaksi levolliseksi ihanuudeksi.
Ja miten kuumeisena minä odotin uutta kohtausta! Toivoin että ukko
Ikonen todellakin kutsuisi kalastusretkelle ja opettelin jo sitä varten
kalastusta minkä voin: Renki Matti neuvoi panemaan syötin koukkuun
ja opetti yhtä ja toista muutakin. Kärsimättömänä odotin minä nyt
kutsua kalastusretkelle, ja kun sitä ei kuulunut, hermostuin minä, tulin
kärsimättömäksi ja juonittelin milloin yhdelle, milloin toiselle.
Kerrankin nukkui isä päivällisen jälkeen sohvalla syrjällään. Minua se
kiukutti ja minä äsysin:
"Mitä tuo, isä, nyt on tuommoinen alituinen makaaminen!... Ei koko
talossa enää tehdä muuta kun syödään ja maataan."
Isä raotti silmiänsä laiskasti ja katsoi minuun silmät soikeina rakoina.
"No, isä!" ärryin minä ja isä kääntyi silloin toiselle kupeellensa,