Rakkautta | Page 8

lapsia kurissa. Arvaa sen, mikä mylläkkä siinä
aluksi syntyy ja mitä tuhmuuksia ukko itsekin lopulta tuskautuneena
tekee!
No niin. Näin alkoi asia mennä. Tuossa puolen päivän aikana minä jo
telkeydyin huoneeseeni ja itkeä tihistin, ensi kertaa näissä asioissa,

vaikka eiväthän nämä lemmen asiat tietysti itkemällä sen paremmaksi
tule.
* * * * *
Mutta vihdoin tuli ilta. Vieraat olivat jo koolla. Iloittiin, puheltiin ja
hälistiin. Minä koetin olla rakastettava ja iloinen ja hymyilin, joskus
silmät niin pyöreinä, että otsalle nousi kureita. Samalla koetin toimittaa,
ettei Elli pääsisi Petterin seuraan.
Ja koko ajan vaivasi minua kumminkin salainen mustasukkaisuus.
Petteri näytti sen johdosta nyt entistä miellyttävämmältä. Minä tulin
ärtyiseksi muille ja kun Ratisen poika Oskari tuli minua hakkailemaan,
en minä sitä enää sietänyt, olin hänelle aivan kylmä. Hänen
tungettelunsa hermostutti minua. Etsin aina vain tilaisuutta saada kuin
ohimennen lausua jonkun sanan Petterille.
Kerran olin hänen kanssansa juuri ruvennut puhumaan
polkupyörämatkasta, kun Ratisen Oskari taas tuli häiritsemään. Hän
koetti saada rillit pysymään nenällänsä, mutta se ei tahtonut onnistua,
sillä nenä oli liian matala ja pieni. "Anteeksi, neiti Lassila... Saanko
luvan kysyä", yritti hän puhua, mutta samassa putosivat rillit, jääden
nauhaan riippumaan. Hän alkoi taas niitä asetella ja yritti:
"Suokaa anteeksi, neiti Lassila! Kuinka olette nyt kesäänne viettänyt?"
"Eiväthän ne sinun rillisi kestäkään nenällä", hymyili siihen Petteri
toverillisesti, suu auki ja lisäsi avomielisesti, viattomasti:
"Jos lie se vieteri jo höltynyt ... kun ne eivät kestä!"
Ratinen piteli nyt rillejänsä hyppysin nenällänsä ja jatkoi:
"Ei ... kyllä se on uusi vieteri..."
Ja kääntyen asiaansa toisti hän:
"Niin ... kuinka olette nyt viettänyt kesäänne, neiti Lassila?"
"Oikein hyvin", koetin olla miltei veitikka, vaikka Ratinen minua
kiusasi. Petterin isä oli katsellut Oskarin puuhia, lähestyi nyt ja selitti:
"Kun olisi sankaniekat silmälasit, niinkuin minulla ja ämmällä on
kotona niin ne kestäisivät päässä!"
Petteriä huvitti isänsä neuvo. Suu auki hymyili hän avomielisesti. Isä
kysyi:
"Paljonko tuommoiset kultakakkulat vielä maksavat?"
"Tjaa... Mitä se oli kuusikymmentä markkaa", vastaili Ratinen
herrasmiehen eleillä, sanoja tapaillen. Toinen lisäsi:
"Minä maksoin laseista markka viisikymmentä penniä ja niillä näkee

pirun hyvästi ... vaikka hienonkin kirja-präntin!"
Löyhyttelin sitä kuullessani nenäliinalla kasvojani. Ukko Ikonen koristi
kurkkunsa ja kumartui sylkäsemään sohvan taakse ja arveli:
"Olisihan ne tälle meidänkin pojalle jo ostettava tuommoiset kakkulat,
mutta tokko he kestänevät kun tälläkin on niin matala se nenänselkä!"
* * * * *
En tiedä mihin suuntaan keskustelu olisi jatkunut jos ei äiti olisi sitä
keskeyttänyt. Hän helisteli nimipäivämaljojansa salin toisella puolella
ja huomautti äkkiä:
"Missäs se on nuori herra Ikonen!"
"Täällä, äiti", ehätin minä, ja oitis toi tarjoilija Petterillekin lasin. Äiti
tulla leiletteli silloin salin halki meitä kohti, lasi jo koholla kädessä ja
kilisti Petterin kanssa, pyyhkäsi sitte vasemman käden kämmenselällä
hikistä otsaansa ja lausui ennen ryyppäämistään:
"Onneksenne Teillekin, herra Ikonen!"
Petteri kumarsi niin kankeasti, että oikeastaan näytti menneen
koukkuun ja hymyili entistä avosuisemmin ja pystynenäisemmin.
Vilkasin häneen varkain. Ukko Ikonen alkoi selitellä äidille:
"Tää meidän poika aikookin ruveta tuomariksi lukemaan..."
"Jassoo!" sievistelihe äiti ja kysyi:
"No kuinka herrasväki Ikonen nyt viihtyy siellä Peijonniemessä."
"Ka mikäpäs siellä on viihtyessä!... Pellot kasvavat että ökisee ja
nurmiheinän kasvukin on kohtalainen!" selitti ukko, imasi savut ja
kysyi vuorostaan:
"Joko tällä rouvalla on nyt miten paljon ikää?"
"Neljäkymmentä kuusi vuotta neljä kuukautta ja kolmetoista päivää",
selitti äitini, koettaen olla herttainen. Ukko siihen tokasi:
"No onpa sitte jo rouvallakin ikää hartioilla!... Tämä meidän ämmä on
toki vuotta nuorempi."
Äitikin joutui niin ymmälle että hän vaistomaisesti, erehdyksessä niiata
ryöhäytti Ikoselle aika syvään, pää kallellaan, suu happamena ja silmät
hämmästyksestä pyöreinä, toivotti lasiaan kilistäen ukolle terveyttä.
* * * * *
Ilta kului. Oli jo syöty ja tanssittukin. Minä koetin kiemailla: Joskus
tekeydyin naiviksi pikku tytöksi, joskus vallattomaksi koulutytöksi.
Turhaan olin etsinyt tilaisuutta olla kahden kesken Petterin kanssa.
Mutta nyt sen toki sain. Oli jo ilta, päivä oli laskemaisillansa. Hän oli

yksin puutarhassa. Menin hänen ohitsensa toivossa, että hän tarttuisi
matkaani ja ollakseni siitä varma kysäsin iloisella, kiehtovalla äänellä:
"Eikö teillä ole kylmä, herra Ikonen?"
"Kuinka niin", hymyili hän entiseen tapaansa ja lyöttäytyi matkaani.
Olin nyt onnellinen, tekeydyin viattomaksi ja astua sipsuttelin hyvin
tepsuttelemalla.
Ja Petterikin tunsi nyt lämpenevänsä, ujosteli, eikä löytänyt puheen
aihetta. Vein häntä puiston käytävää myöten rantaa kohti. Vihdoin
lausui hän:
"Tämä on hyvin kaunis ja iso puisto."
"Pidättekö tästä?" tartuin minä siihen nopeasti.
"Pidän", tokasi Petteri ja selitti:
"Minä en pidä semmoisista kaupungin puistoista, joissa nurmikkokin
keritään aina niin paljaaksi kuin lammas... Se on vain luonnon
turmelemista."
Niin oli päästy hyvään alkuun. Mutta nyt aloin minä jo todellisuudessa
ujostella, en löytänyt puhuttavaa. Koetin toki häntä liehakoidakseni
huudahdella:
"Ai, kuinka te olette luonnon ihailija, herra Ikonen!... En minäkään pidä
kerityistä puutarhoista... Niissä ei ole mitään semmoista pehmeää ja ...
semmoista ... no kodikasta ja kansallista."
"Eihän niissä mitä ole!" tokasi Petteri ja niin jatkui kulku ja puhelu.
Tulimme jo lähelle rantaa ja saadakseni olla kauvemmin hänen
seurassansa, kysyä sukasin viekkaasti:
"Oletteko nähnyt jo minun lempipaikkani?"
"En... Missä se on?"