Rahan orja | Page 4

takaisin alkuper?iseen tylsyyteens?. Mutta j?lleen tunsi h?n tuon j?yt?v?n h?pe?ntunteen kaksinkertaisella voimalla sisuksiaan kouristavan.
Kuinka kauan oli kest?v? t?t?? Ja kuinka kauan h?n oli itse kest?v?? Milloin oli tuleva loppu t?st?? Milloin oli h?nen pid?tetty k?rsimyksens? v?kivaltaisena ilmi purkautuva?
My?skin h?nen allaan asui tulivuori. My?skin h?n oli vallankumouksen kaupunki, jossa piili turmiota-tuottavia voimia.
Turmiota-tuottavia noille ylh?isille!
Johanneksen entinen sosialistinen minuus tunsi t?ll? hetkell? yht? sorretun, pimeyteen painetun, kahleitaan kalistavan ihmisyyden kanssa.
Signe sanoi:
--Min? tunsin heid?t. He olivat Helsingist?, kansan eduskunnan j?seni?.
--Todella? kysyi Johannes koneellisesti.
--En erehdy. Min? olen n?hnyt heid?t lehterilt?, kun olen joskus ollut is?? kuulemassa.
Signe selitti olevansa aivan varma asiastaan.
He olivat sosialisteja. Toisen nimi heist? oli Jaakko Jyrkk?. Toisen Aura ... Aura...?
--Min? tied?n, katkaisi Johannes lyhyesti. He ovat naimisissa.
--Eiv?t, hymyili Signe.
--No niin, sivili-avioliitossa siis, jatkoi Johannes hermostuneesti.
--Miksi sit? kukin tahtoo nimitt??, naljaili Signe edelleen. He el?v?t noin vaan muuten kesken??n.
--Sosialistien tapaan, virkahti Irene v?liin pisteli??sti.
--Parisilaisten tapaan, vastasi Johannes. Sin?h?n juuri niin ihailet heit?.
Nyt oli sanasota valmis.
Irene huomautti, ett? se oli aivan eri asia. Parisilaisilla voi olla heikkoutensa, mutta he olivat kuitenkin sivistyneit? ihmisi?. Suomalaiset sosialistit sit?vastoin...
--ovat raakalaisia, iski Johannes. Juuri siksi voi heit? viel? v?hemm?n kuin n.s. sivistyneit? vaatia yhteiskunnallisia muotoja noudattamaan.
--Niit? on jokaisen noudatettava, v?itti Irene varmasti.
--Kuinka monen luulet niit? t??ll? noudattavan? Ja kuinka monella luulet n?ist?, jotka meid?n rinnallamme ja meit? vastaan ajavat, olevan yhteiskunnallisesti nuhteettoman avio-el?m?n?
--T??ll? se on aivan toista. T??ll? elet??n yhteiskunnan huipuilla...
--Siell? pimennossa.
--Yhteiskunnan huipuilla tapahtuu paljon...
--jotako ei sovi laaksossa tapahtua?
--Juuri niin. Eiv?tk? raakalaiset tule sill? sivistyneiksi, ett? he rupeavat sivistyneiden heikkouksia matkimaan.
Se oli totuus, joka Johanneksenkin t?ytyi tunnustaa.
Mutta h?n oli jo liian ?rtynyt voidakseen t?h?n lopettaa. Sit?paitsi h?n tunsi syvemm?n oikeuden poveaan paisuttavan.
--Rakkaus ei miss??n muodossa, sanoi h?n jyrk?sti, kuulu inhimillisiin heikkouksiin. Se on aina luvallinen.
--Ainako? kysyi Irene pilkallisella ??nenpainolla.
--Kyll?, vahvisti Johannes. Sill? se ei kysy lupaa. Se on luonnonvoima, jolla on oikeutus omassa itsess??n.
--Oikeutus, vaikka olisikin muita siteit??
--Se katkoo siteet!
--Sinulla on kauniit k?sitystavat rakkaudesta, p??tti Irene.
Johannes huomasi menneens? liian pitk?lle. H?n vaikeni ?kisti, ojensi lapsen Liisalle ja sytytti sikarin. Sitten h?n asettui selk?kenoon polttelemaan.
Eik? h?n kuitenkaan voinut my?nt?? vaimonsa olevan oikeassa. H?n ei vain osannut keksi? oikeita sanoja kantaansa puolustaakseen.
H?nen vaimonsa ivallinen s?vy saattoi h?net aina kiihdyksiin. Ja kiihdyksiss? h?n joutui linkoamaan v?itteit?, joita h?n ei ollut viel? aivoissaan tarpeeksi ajatellut, vaan jotka tuntuivat kumpuavan kuin suoraan h?nen itsetiedottoman olentonsa syvyydest?.
Kaikki vaikenivat.
Oltiin jo puistoravintolan l?heisyydess?. Vaunut pys?htyiv?t ja ravintolan portailla n?kyiv?t vuorineuvos Rabbing, vapaaherra Carp ja pari n?iden yst?v?? ranskalaista herraa jo heit? vastaanottamassa.

3.
Ranskalaiset herrat olivat pankinjohtajia. Rabbing oli kutsunut heid?t tutkistellakseen heid?n mielt??n er??n miljonalainan suhteen, jonka Johannes tiesi olevan t?ll? hetkell? mit? t?rkeimm?n h?nelle.
Se oli juuri niin Rabbingin tapaista. H?n tahtoi aina, ett? kaikki k?visi kuin leikill?. Hiukan naisia, hiukan viini?, hiukan keve?? keskustelua, ja kaikki olisi p??tetty.
--Meill? oli paremmat hevoset kuin teill?, virkkoi Rabbing. Me olemme jo nelj?nnestunnin teit? vartoneet.
Irene ja Signe olivat olleet aamup?iv?ostoksillaan. Siksi oli sovittu niin, ett? Carp ja Rabbing ajaisivat yhdess?, Signe Tammisen herrasv?en kanssa m??r?paikkaan.
--Kaunis ajelumatka, eik? totta? kysyi kohteliaasti toinen ranskalaisista Irenelt?.
--Kyll?, vastasi Irene vallattomasti. Ellemme me vain olisi niin hirve?sti riidelleet.
--Riidelleet? Ja mist??
--Luonnollisesti rakkaudesta, nauroi Irene.
--Luonnollisesti, laski leikki? ranskalainen. Se onkin ainoa kiistan arvoinen asia maailmassa.
Irene oli ranskalaisten mielest? aivan vieh?tt?v?. Signeen he yleens? n?yttiv?t v?hemm?n huomiota kiinnitt?v?n.
Sen sijaan voitti Seidi heti ensi hetkest? heid?n jakamattoman ihailunsa. H?n sai istua vuoroin kunkin sed?n polvella ja sy?d? mielinm??rin leivoksia.
Johannes oli joutunut hetkeksi syrj??n. H?nen vaimonsa jutteli toisen ranskalaisen kanssa, Rabbing toisen. Vapaaherralla taas n?kyi olevan jotakin tytt?relleen sanomista.
--Minun mieheni on anarkisti, h?n kuuli Irenen ranskalaiselle vakuuttavan. H?n tahtoo h?vitt?? kaikki yhteiskunnalliset muodot maailmasta.
--Se todistaa vain, ett? h?n rakastaa teit? kovin tulisesti, hymyili ranskalainen.
--Kuinka niin? oli Irene ihmettelevin??n. Enk? min? siis teid?n mielest?nne ollenkaan kuulu yhteiskuntaan?
--Kyll?, rouvaseni, mutta teid?n muotonne eiv?t kuulu siihen.
Siihen tapaan jatkui keskustelu.
Johannes tunsi itsens? tuiki yksin?iseksi. Siin? se oli taas! H?n joutui aina suuremmassa seurassa h?milleen.
T?ll? kertaa oli siihen hiukan syyn? my?s h?nen puutteellinen kielitaitonsa. Ranskaa h?n tosin jonkun verran osasi, mutta ei riitt?v?sti voidakseen vapaasti ottaa osaa keskusteluun. Nuo toiset taas n?yttiv?t puhuneen sit? pienest? pit?en.
Rabbing esiintyi s?teilev?n? maailmanmiehen?. T?m?n seuran h?n vallitsi t?ydellisesti. Ja olisi hallinnut monen muunkin seuran, sill? h?nen kyynillinen neroutensa ja ??ret?n maailmantuntemuksensa voi pukeutua my?s mit? siroimpiin salonkimuotoihin, jos niin tarvittiin.
Ja j?lleen, kuten aina t?m?ntapaisissa tilaisuuksissa, tunsi Johannes sanattoman katkeruuden kohoavan povessaan.
Enh?n min? kuulu t?h?n piiriin, ajatteli h?n. Olenhan min? yht? outo t??ll? kuin tuo Liisa, joka on saanut tuolin itselleen hiukan syrj?ss? eik? tied?, miss? pit?? k?si??n.
Me kaksihan t?ss? oikeastaan kuulummekin yhteen, ajatteli h?n sitten. Min? ja Liisa. Kas, etten ole ennen huomannut sit?.
H?m?r?n? vaistona oli tuo tunne tosin jo kauan asunut h?ness?. Mutta nyt se pulpahti esille aivan ilmi-el?v?n?.
Joutessaan h?n rupesi Liisaa tarkastelemaan.
Liisa huomasi h?nen katseensa, vastasi siihen ja hymyili ep?m??r?isesti. Katsoi toisen kerran ja n?ki, ettei Johanneksen silm? ollenkaan siirtynyt h?nest?. K??nsi vihdoin p??ns? pois, mutta ei voinut kuitenkaan olla silloin t?ll?in Johannekseen syrj?karein vilkaisematta.
Hyvin puettu h?n on, ajatteli Johannes, niinkuin konsanaan pieni, n?pp?r? ranskalainen kamarineitsyt. Ja