Rahan orja | Page 2

jonkinlaista yhteiskunnallista valta-asemaa.
Sivistynytt? vaimoaan, sivistyneit? lapsiaan nimitt?in. Ty?v?est?lle, k?yh?list?lle se kyll? k?vi p?ins?, ja sai k?yd? p?ins?! Mutta heh?n olivatkin orjia, ty?n orjia, ja orjia tulisivat my?s heid?n lapsensa olemaan.
Ja mik? h?n itse oli? Rahan, kiilt?v?n kullan orja siis.
Tuosta syv?st? l?hdesuonesta kumpusi toinen h?nen sis?isen h?pe?ns? syy.
Se oli h?nen entisen sosialistisen olentonsa aiheuttama.
Johannes voi kyll? huumata itse??n, mutta ei unohtaa. Olla ajattelematta kyll?, mutta ei aistimatta ja havaitsematta. Jokaiset ty?mieskasvot kadulla syyttiv?t h?nt?. Jokainen yl?luokan huulilta valahtanut, alaluokkaa halventava lause sai h?nen syd?mens? kummallisesti s?v?ht?m??n.
Siell? olisi h?nen paikkansa ollut eik? t??ll?. Siell? jossakin, alhaalla, pimennossa, h?n olisi kenties viel? kerran voinut sis?isen rauhansa ja sopusointunsa saavuttaa.
Mutta se oli liian my?h?ist? jo. H?nen el?m?nvirtansa oli kerran luotu vierim??n, h?nen kohtalonpy?r?ns? py?rim??n. T?ytyi menn?, minne se vei, tuskaan tai riemuun, kurjuuden kuiluun tai aineellisen hyvinvoinnin kukkuloille.
Mutta miksi h?n h?pesi aineellista hyvinvointiaan? Siksik?, ett? h?n ehk? paremmin kuin monet muut tiesi, mit? sen alla oli, ja kuuli sen maanalaisen kuminan, joka juuri t?m?n kaupungin kaduille oli niin monet barrikadit pystytt?nyt?
Eik? se siis ehk? ollutkaan vain pelkk?? h?pe???
Sekautuiko siihen pelkoakin? Pelkoa tulevasta tuomiosta ja maailmanlopusta.
Kyll?, tunnusti Johannes itselleen. Sill? olihan h?n jo niin kauan el?nyt tuossa pelottavassa maailmanlopun tunnelmassa.
Mik? oli loppuva? Rahan yhteiskunta. Mik? oli tuleva? Ty?n ja onnen ja terveyden yhteiskunta.
Sill? olihan t?m? yhteiskunta m?t?, syd?njuuriin saakka myrkytetty. T?ytyih?n tulla tervett? voimaa, punaisia verisoluja siihen, eik? niit? voinut tulla muualta kuin tuolta alhaalta. Mutta sit? varten t?ytyi ensin virrata paljon pahaa, pilaantunutta, sinist? laskimoverta, ett? el?m?nruusut j?lleen puhkeisivat ihmiskunnan poskip?ill? kukkimaan.
T?ss? kaupungissa se oli jo monta kertaa tapahtunut. Tapahtunut hirvitt?v?ll? voimalla, koko maailman my?t? myrskytess?.
Ja aina oli el?m? nuorentunut. Ja j?lleen oli maailmankehitys astunut askeleen eteenp?in.
Vallankumouksen pyh? kaupunki oli Parisi h?nelle.
Ja nyt h?n oli itse rahan orjana astunut sis?lle pyh??n kaupunkiinsa!
Eik? h?nell? ollut syyt? h?vet?? Eik? h?nell? ollut syyt? tuntea kaksinkerroin onnettomaksi itse??n?
Jospa h?n olisi tullut t?nne koulupoikana, jospa nuorena ylioppilaana! Jospa edes silloin, kun h?n oli sosialistisesta puolueesta eronnut ja l?htenyt ulkomaille levossa ja hiljaisuudessa kirjallista ty?t??n tekem??n!
Kuinka h?n silloin olisi t??ll? kulkenut ja haltioitunut! Kuinka h?n olisi tyrannien haudoilla seisonut ja ollut valmis jokaista heid?n verens? kostuttamaa katukive? suutelemaan!
My?skin kansanvapauden haudoilla h?n olisi seisonut. Ja silloin olisivat h?nen silm?ns? vettyneet ja h?nkin tuntenut syd?mens? laajentuvan koko maailmaa ja koko suurta, k?rsiv??, aina voitettua, aina voittavaa ihmiskuntaa k?sitt?v?ksi.
Hautojen kaupunki oli Parisi h?nelle.
Kuinka eiv?t ihmiset n?hneet sit?? Kuinka he uskalsivat asua t?ss? ja sen kaduille j?lleen Baalin, Mammonan ja Belialin alttareita pystytt??? Ja varsinkin, kuinka uskalsivat ne tulla t?nne, nuo rahan orjat kaikesta maailmasta, el?m?n-onnea ostamaan, el?m?n-murhetta hetkisen haihduttamaan, niinkuin t??ll? olisi maailman turvallisin paikka ollut ja niinkuin juuri t?m? tanner olisi ollut soveliain sille, joka tahtoi nauttia toisten ty?n hedelmist??
Olihan tulivuori t?m?n kaupungin alla. Saattoihan se milloin hyv?ns? j?lleen purkautua ja haudata ammottavaan kitaansa nuo kultaisen vasikan palvelijat.
Fluctuat, nec mergitur, seisoi t?m?n kaupungin vaakunassa. Siihenk? ne luottivat sitten? Vai siihenk? Baabelin porton hulmuavaan tulikuvaan, jonka sanottiin joka y? lohik??rmeens? sel?ss? t?m?n kaupungin tornien yli t?htitaivaalla ratsastavan?
Eih?n maailma voinut en?? kauan seisoa n?in.
T?ytyih?n tulla, t?ytyih?n tapahtua jotakin. Ja t?ytyih?n sen tulla juuri t??lt?, jossa maailman kraateri oli, jossa yhteiskunnallinen v??ryys oli pisimm?lle kehittynyt, samalla kuin yhteiskunnallinen oikeus ja avartunut ihmisyystunne kovimmin kolkuttivat jaloja, hehkuvia ja itse-uhrautuvia syd?mi?.
H?n itse? Kuinka h?n oli uskaltanut tulla t?nne?----
Ajopelien vieriess?, tomun p?llytess? ja voimavaunujen sinist? benzinisavua puksuttaessa olivat Johanneksen ajatukset ?kki? siirtyneet, keskelt? rahan orjien ja orjattarien valtav?yl??, vallankumouksen veriseen, pelottavaan, rankaisevaan kaupunkiin.

2.
--Armaani, sin? olet niin v?h?puheinen? kuuli Johannes samalla tutun, hiukan loukkautuneen nais-??nen vierell??n virkahtavan.
H?n k??nn?hti vaistomaisesti ja katsoi sinnep?in. N?ki Irenen kauniin, tummatukkaisen, uudenuutukaisen kes?hatun verhoaman p??n, kasvoilla jonkun verran kalseahkon, hemmotellun itsetyytyv?isyyden ilmeen. Mutta ehti my?s n?kem??n er??n toisen ilmeen, jolla t?m? samalla rakensi keskin?isen ymm?rryksen sillan Signen kanssa.
Se oli omituinen, nautiskeleva, salaper?inen. Se kiertyi marjana puoliavointen huulten v?liin, se hyv?ili s?teen? pitkien, pehmeiden ripsien alta.
Johannes oli usein tuota ilmett? kummeksinut. Eik? vain kummeksinut, mutta my?s kadehtinut. Sellaisia hymyj? ei Johanneksen en?? pitkiin aikoihin ollut onnistunut Irenen huulille her?tt??. Eik? Irene tuolla tuttavallisella katseella en?? milloinkaan tullut h?nt? vastaan rakkauden hurmaavaan puolitiehen.
Heid?n rakkautensa oli harmaata, hiukan haukottelevaa ja tavanmukaista. Mist? sitten silloin t?ll?in tuo autereinen aamunkajastus?
Eik? Johannes ollut huomannut Irenen siten katsovan eik? hymyilev?n kenenk??n muiden kuin Signen seurassa. Heid?n kahden v?lins? mahtoi olla siis tavallista l?heisempi ja herttaisempi.
Eip? kummakaan, ajatteli h?n. Ovathan he serkkuja ja kasvinkumppaneita.
H?n sanoi jotakin, jotakin aivan tavallista ja turhanp?iv?ist?. Ja olisi j?lleen vaipunut ajatuksiinsa, ellei h?n samalla olisi huomannut edess??n aivan toista, mutta samantapaista ilmett?, t?ll? kertaa lapsensa p??n yli, t?m?n hoitajattaren kasvoilta, joka oli h?nen oma kasvinsisarensa Liisa.
Langennut, armas tytt?lapsi, jonka Johannes heti kodin saatuaan oli kurjuudesta pelastanut.
Liisa katsoi h?nt? silmiin ja hymyili h?nelle. Ei, Johannes ei voinut erehty?. Sama hymy, sama katse se oli, jonka h?n ?sken syrj?karein oli n?hnyt vaimonsa piirteist? kohti Signe? vilahtavan.
Eik? se siis ollutkaan mit??n yksil?llist?, vaan tyypillist?? Ja mik? sielunliike mahtoi sen alla piill??
Mutta Johannes ei ehtinyt en?? siihen kysymykseen perinpohjaisemmin syventym??n. Sill?