Pukkisen pidot | Page 9

suinkaan! Sinä olit aina
kiltti poika ja ahkera ja ansaitseva myöskin. Muistatko kuinka sinulla
oli tapana myydä nekkuja kirkonmäellä pennistä tai napista? Sinä
tienasit aikalailla välistä, etenkin nappia ja sinua nimitettiinkin
Nekka-Janneksi.
JANNE. Mutta, mamma hyvä, nuo jutut eivät yhtään huvita
vieraitamme. Eikö siis --?
ANNA. Puhu sinä! Eikö parhaimpia ystäviäsi huvittaisi saada tietoa
elämänvaiheistasi? Vai mitä sanot sinä, Laura? Mutta, taivas varjelkoon,
kuinka sinä olet vaalea ja totinen kuin tynnyrin tappi! Oletko sairas vai
miksi et mitään sano, kultaseni?
LAURA. Eihän tuota tarvitse olla sairas, vaikkei ole punainen kuin
kukko, ja mitä puhumiseen tulee, niin näkyy mamma kyllä pitävän
huolta siitä yksinänsäkin.

ANNA. Siinä olet oikeassa, minä tarjoon mielelläni apuani, kun näen
että sitä jossain tarvitaan. Niin niin, onni sinullakin on ollut, sinä pikku
hätikkö, sillä kun ajattelee tuota aikaa, jolloin sinä vielä --
LAURA. Kas niin, mamma on nyt hyvä ja juo! Maljasi, mamman malja
--!
JANNE. Niin, maistakaamme -- (Kumartelee vieraille.) Hyvä
herrasväki --!
ANNA (ei maista): Kiitos! Yritin vain sanoa että kun muistaa --
LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en
vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin
häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka --
ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit
kotia Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin
sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! -- »Te vara so trookit
heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te sviinen!»
(Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha! Ihmekö
siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin takkiainen
hevosen hännässä. Mutta --
LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma
yksin on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja -- --
ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun,
kun aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa
piikana --
LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut,
minä olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä
mammalta, että noin --
ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua
säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan
minäkin olin ennenkuin --

PATRUUNA (hattu kädessä ja hyvin loukkaantuneen näköisenä):
Herra vaprikööri, minä luulin että tänne oli kutsuttu ainoastaan
sivistyneitä ihmisiä, mutta minä huomaan valitettavasti että --
JANNE. Herra patruuna, minä vakuutan -- minä en tiennyt -- en voinut
uskoa --
TULLINHOITAJAN ROUVA (miehelleen): Fredrik, ota hattusi; tämä
on skandaali --!
TULLINHOITAJA. No, enkö sitä jo edeltäpäin arvannut, vaikket sinä
--
(Juo lasin pohjaan.)
TULLINHOITAJAN ROUVA. Vai minäkö? Aina sinä minua syytät!
Vaikka sinä itse totihalusta pakotit minut --
ANNA. Niin, riidelkää, riidelkää, olkaa niinkuin kotonanne vain --
PAROONITAR. Alfons, älä nuku, meidän pitää mennä kotiin.
Kuuletkos --?
PAROONI (silmät kiinni): Puh, puh!
ANNA (osoittaa sormellaan paroonia): Ei, mutta katsokaapas vaan,
eikö tuo vanha, paksu herra tuossa, hitto vieköön, jo ole nukkunut pois
meistä ja koko tästä syntisestä maailmasta! Hi, hi, hi!
PAROONITAR (pudistaa paroonia kovasti): Alfons, etkö kuule, että
kilpesi, sukusi --!
PAROONI. No, no, pelaa sinä vain ulos, kyllä minä sitten --
TYTÖT (jotka kauan ovat koettaneet hillitä itseään, purskahtavat
nauruun): Ha, ha, ha!
ANNA. Niin, pienet harakat, naurakaa vain, lystiähän se on kuulla!
Mutta osaatteko muuta kuin kaakotella? Olettehan herrasväen lapsia,

osaatteko katkismuksenne? Missä pääkappaleessa meidät käsketään --?
ROVASTIN TYTTÄRET. Pappa, lähdetään pois! Meneväthän
muutkin.
ROVASTI. Jos vaan tietäisimme varmaan, ettei tarjota illallista --
ANNA. No, kas provasti! Morjens, morjens, koska rehvattiin!
Muistatteko vielä Anna-muorin ja hänen Pekka-vainajansa hääpäivää,
herra provasti?
ROVASTI. Hyvä rouva, papilla on niin suuret ja tärkeät asiat
ajateltavina, ettei tuommoiset maalliset seikat --
ANNA. Vai ette muista? Se oli semmoinen hassu juttu. Kerronko minä
sen herrasväelle, ha, ha, ha! Niin, juurikuin paraikaa letkutimme
Hollolan polskaa aika vauhtia, kuulimme ruokakammarista hirmuisen
mölinän, niinkuin olisi sikoja tapettu. Mekös sinne miehissä, ja, voi
Taavetti, provasti seisoi ja vonkui kuin teurastettava härkä! Hän oli
niellyt sennamoosia ja pelkäsi sen olevan myrkkyä. Piikaletukkamme --
se oli nyt semmoinen hävytön kappale -- väitti että provastilla oli
tapana aina käydä ruokakonttorissa, kun oli vieraissa, ja siellä vähän
tullata sylttipurkkia; ja nyt oli hän muka erehdyksestä syltin sijaan
saanut sennamoosia. Tuo nyt tietysti oli ilmeinen valhe, senhän
jokainen ymmärtää, herra provasti, mutta siinäpäs tekemistä, ennenkuin
saimme teidät rauhoitetuksi, muistatteko? Ensin annoimme
Thilemannin roppia, ja kun ne ei auttaneet, niin --
PATRUNESSA. Todella, tämä konversationi --!
ANNA (kääntyen häneen): Niin, eikö totta, se oli lystiä, vaikka juuri ei
provastille, ha, ha, ha! Mutta mikä teidän on, rouva-kulta? Te näytätte
niin synkkämieliseltä. Oletteko siukka, vai onko teillä ollut harmia?
Kas tuossa, ottakaa vähän nuuskaa! Se priskaa!
PATRUNESSA (nousee): Mitä uskallatte --!
(Patruuna lähestyy.)

ANNA. No, tuhat tulimaista, mitä näen minä! Eikö tuo pulska herra
tuossa ole se rikas Anderson? No, kas vaan, kun en yrittänyt tunteakaan,
mehän olemme vanhoja tuttuja. Olemmehan olleet samoissa käräjissä.
Simppulan emäntä oli vienyt minut