Pukkisen pidot | Page 4

on
nähty suurempienkin laivojen seilaavan kumoon kuin voipytyn -- --
JANNE. Kyllä kai! Mutta kuinka kävi sitten matkasi? Seuraavana
päivänä kai äiti oikein tarkasti piti huolta junan lähdöstä, vai mitä?
ANNA. No, siihen voit luottaa! Minä olin ensimmäisenä vaunussa.
Mutta juuri tuossa istuessani ja tirkistellessäni ulos ikkunasta, juolahti
äkkiä mieleeni, että enkös kuitenkin, pöllöpää, unohtanut lapasiani
odotussaliin. Minä kuin nuoli niitä hakemaan -- mutta, kun tulen

takaisin, on juna jo liikkeellä. No, sinä taivaan tapernaakkeli, tässä ei
aikaa pitkään ajattelemiseen! Kaksi askelta taaksepäin ensin, sitten
hyppäys, ja heissan! ylös pääsin, vaikka löin pääni vaunun kulmaan että
kolahti oikein, ha, ha! -- Mutta mitä niistä! Sanokaa nyt, mitä tännepäin
kuuluu. Vieläkö rovasti, tuo entinen kappalaisemme, elää, se vanha
herkkusuu?
JANNE. Kyllä.
ANNA. Entäs kuinka jaksavat Heimoset, nuo kunnon prisset?
LAURA. Kiitoksia, aivan hyvin. Ne ovat usein kysyneet mammaa.
Niin, heitä sinun välttämättömästi pitää käydä tervehtimässä, mamma.
ANNA. Tietysti, tietysti. Ha, ha, ha, oikein naurattaa, kun ajattelen
heidän ällistyneitä naamojansa, kun Anna-muori yht'äkkiä astuu heidän
eteensä. Niin, heitä minä en unohda, se on varma.
LAURA. Kuulepas, mitä sanot, jos esimerkiksi tänään --?
ANNA. Tänään? No, no, älähän nyt sentään, ystäväni, niin kiirehdi --
LAURA. Ei suinkaan, ei millään muotoa. Mutta kun emme tiedä,
kuinka kauan saamme pitää mammaa luonamme, niin -- --
ANNA. Vai kuinka kauanko? (Erikseen) Sanoisinko heille jo kaikki
tyyni? Ei, ei vielä. (Ääneen.) No, niin kauan kuin hyvänä pidetään, se
on tietty.
(Ottaa suuren hyppysellisen vanhasta nuuskarasiastaan.)
JANNE. No, siitä nyt äiti voi olla huoleti, ettei -- Mutta oletko jo
syönyt aamiaista? Ehkä Laura --
LAURA. Niin, kenties saan luvan tarjota pienen voileivän --?
ANNA. Kiitos! en välitä suuresta enkä pienestä tällä kertaa. Lopetin
evääni juuri kaupunkiin tultuani. Toimita minulle nyt vain saippuaa ja
pesuvettä, sillä minä olen tomussa ja noessa kuin riihimies. Sitten

saamme oikein perinpohjin rupattaa oloistanne ja eloistanne,
tuloistanne ja toimistanne ja mitä vain sylki suuhun tuopi, ha, ha!
LAURA. Mielelläni, jos mamma minua seuraa, niin -- (Ottaa hänen
kapineensa ja menee vasemmalle.) Tässä on kamssusi, näen mä.
ANNA. No kyllä minä itsekin -- -- Voi sentään, vai olen siis nyt teidän
omassa kodissanne, kakarat -- voi sentään!
(Seuraa Lauraa.)
JANNE (yksin): No, nyt on piru merrassa! Mikä hiiessä on lentänyt
muorin päähän, kun hän näin äkkiarvaamatta -- ja juuri tänä päivänä!
Kuinka taivaan nimessä nyt on meneteltävä?
LAURA (tulee takaisin): Niin, mitä nyt teemme?
JANNE (neuvotonna): Niin, mitä nyt teemme?
LAURA. Ja niin sopimattomalla ajalla kuin suinkin voi!
JANNE. Totta on.
LAURA. Kutsua hänet tuohon hienoon seuraan, ei millään muotoa käy
laatuun.
JANNE. Hm -- eipä juuri.
LAURA. Se on mahdotonta, tuiki mahdotonta, sanon minä.
JANNE. Mutta hän on kuitenkin äitini. Minun on häntä kiittäminen
kaikesta, mitä --
LAURA. Vai niin, vai virität sinä tuota nuottia -- kyllä sitten tiedän
minäkin, kuinka minun on käyttäydyttävä. Teen itseni sairaaksi, niin ei
tule mitään koko kestistä.
JANNE. Ei, ei, se ei sovi, ei kuuna päivänä! Etkö keksi muuta keinoa?

LAURA. En. Täytyy nyt vain pitää asia salassa ja iltapuolella koettaa
viekotella hänet Heimoseen, muu ei auta.
JANNE. Mutta perästäpäinhän kuitenkin kaikki tulee ilmi, ja mitä
silloin hänelle sanomme?
LAURA. Tuota saamme sittemmin ajatella. Pääasia on nyt ainoastaan
estää hänet häpäisemästä taloamme ja pilaamasta kauniita pitojamme.
(Anna nykäisee ovea.) Vait, hän kosketti ovea!
ANNA (pistää päänsä sisään): Laura, oletko siellä?
LAURA. Kyllä, mamma kulta! Mitä haluat?
ANNA. Minä en näe tässä mitään käsiliinaa.
LAURA. Suo anteeksi, het' sillään --
MIINA (tulee äkkiä sisään): Rouva, rouva, nyt unohdin kuitenkin.
Onko --?
LAURA (heittää häneen masentavan silmäyksen): Miina!
MIINA. Hä? Yritin vain kysyä, onko tullinhoitajan rouvakin --
LAURA (polkee jalkaansa, puoliääneen): Etkö sinä, sen riivattu --!
JANNE (erikseen): No, perhana!
LAURA. Tuo Miina, hän puhuu aina semmoisia tuhmuuksia. Mene nyt
vain tuonne sisään, mamma, minä toimitan paikalla käsiliinan.
ANNA (erikseen): Mitä helkkarissa tämä on? Tästä pitää ottaa selvää.
(Poistuu.)
LAURA (Miinalle): Sinä pöllö, sinä tolvana! Etkö voi katsoa eteesi,
ennenkuin hyökkäät sisään kuin villitty? Nyt olet saanut aikaan hyvän
sopan.

MIINA. Hä? Kuka on tuo rouva -- --?
LAURA. Hän on, hän on --
JANNE. Laura!
LAURA (malttaa mieltään): Niin, hän on vapriköörin äiti, joka on tullut
meitä tervehtimään. Mutta hän ei saa mitään tietää näistä pidoistamme
tänä iltana, ymmärrätkös sen. Aiomme näet valmistaa hänelle
äkkiarvaamattoman ilon. No, ymmärrätkös?
MIINA. Äkkiarv----?
LAURA. Niin, että jos hän nyt tahtoisi urkkia sinulta jotain, niin tiedät,
ettet saa mitään ilmaista. Voit sanoa esimerkiksi, että oli puhe
pesusaavin lainaamisesta, tahi jotain tuommoista.
MIINA. Pesusaavi -- kyllä, kyllä sen muistan. Mutta tullinhoitajan
rouva --?
LAURA. Kutsuttava luonnollisesti. Sinä nyt olet semmoinen --! Seuraa
nyt minua ja pian.
(Menee Miinan kanssa perälle.)
JANNE. No, tämä vielä puuttui! Vähemmästäkin voisi käydä
pyöräpäiseksi! Oh!
(Menee oikealle pitäen otsaansa.)
RISTO. (tulee perältä, panee lakkinsa oven viereen ja ottaa esille
kukkaronsa): No, tässä on minulla nyt rahaa, mutta Jumala rangaiskoon
tuota saituria, kuinka hän kehtasi nylkeä! Eikä kuitenkaan olisi tullut
mitään koko asiasta, ellen