Prosper Mérimée | Page 2

ole väitöskirjan ahtaihin rajoihin sijaa saanut ja mitä edemmäs työni
edistyi, sen varmemmaksi kävi minulla käsitys siitä, että tarkempi
selonteko hänen estetiikastansa teosten analyysin pohjalla ynnä esitys
hänen mielipiteistänsä kirjallisissa sekä taiteellisissa kysymyksissä
täytyi minun täksi kertaa jättää ja tyytyä pelkkään elämäkerran
kuvaamiseen. Ehkäpä piankin saan tilaisuutta julkaista jo kokoomani
muistoonpanot jatkona tälle tutkimukselleni, jossa teokset ovat

ainostaan kirjallishistoriallisesti kronoloogisessa järjestyksessä
kosketellut ja jossa vain olen tahtonut muun ohessa näyttää, miten
hänen aikalaisensa kirjailijaamme ja hänen kynänsä tuotteita
tuomitsivat.
Esitykseni romanttisen koulun synnystä tuntuu ehkä laveahkolta ensi
silmäyksellä, mutta tahallani olen tässä käyttänyt ensi käden lähteitä
enkä tyytynyt kirjallishistoriallisten käsikirjojen ylimalkaisiin esityksiin,
tutustuakseni näin itse paremmin tähän aikaan ja saadakseni luotettavan
pohjan kuvattavanani olevan henkilön omituiselle ja aikalaisistaan niin
selvästi eroavalle kirjailijaluonteelle. Mitä taas tulee kirjassani
löytyviin historiallisiin taustoihin, ja jälkipuoliskossa oleviin
selontekoihin kirjailijamme suhteesta valtiollisiin tapauksiin Ranskassa,
niin olivat ne minusta välttämättömiä osaksi sen vuoksi, että
tärkeämmät valtiolliset mullistukset aina tuottivat jonkunlaisen uuden
käänteen hänen elämässään osaksi myöskin siksi, että arvelin
lukijoitani huvittavan nähdä, millä kannalla hän tällaisten suurten asiain
suhteen oli ja miten hän niitä arvosteli. Sillä kuten luulen
tutkimuksestani selville käyvän, Mérimée oli todellakin sekä
arvostelu-älyltään ja historialliselta käsitykseltään sellainen henkilö,
että hänen lausunnoilleen ja tuomioilleen on arvo annettava, hän kun
oli puolueeton päältäkatsoja ja sitä paitse tilaisuudessa seuraamaan
esim. toisen keisarikauden vaiheita lähempää kuin kukaan muu.
Mitään täydellistä monografiiaa en luonnollisesti ole voinut
ajatellakaan. Myöskin olen ensimmäinen tunnustamaan siinä löytyvän
epätasaisuuksia, joihin ainakin osaksi työni keskeytys pariksi vuodeksi
on ollut syynä, samoin kuin vajavaisuuksiakin, joita jo pelkästään
riittämätön lähdekirjallisuuskin osaltaan selittää. Mutta jos kaikista
näistä puutteellisuuksista huolimatta onnistuisin kääntämään edes
muutamain lukijaini huomion tähän Ranskan puhtaimpaan klassilliseen
novellistiin, jonka kirjailija-persoonallisuus ja yksityinen sielunelämä
ovat mitä intressantimpia, hienoimpia ja valistuneimpia, niin olisin jo
tällä kertaa tyytyväinen. Ja jos sitä paitse mahdollisesti olen voinut
tuoda hänen elämänvaiheittensa sekä luonteensa valaisemiseksi edes
jotakin uutta, joka tulevilta kirjallisuushistorioitsijoilta sentään jo
pelkän esityskielenkin vuoksi jäänee huomioon ottamatta, on kaikissa

tapauksissa tieto tästä oleva minulle enemmän kuin mitä olen toivoa
rohjennut.
Helsingissä 14 p. huhtikuuta 1895.
Tekijä.

ELÄMÄKERTA
(1803-1870)

I.
Mériméen suvun alkuperää ei kovin pitkälle tunneta, vaikka onkin tämä
nimi jo ehtinyt niin mainehikkaan kaiun saada. Sen mukaan kuin on
selville saatu, polveutuu suku Normandian maakunnasta; Prosperin
isoisä, nimen ensimmäinen tunnettu kantaja, vaikutti aluksi
parlamenttiadvokaattina Rouen'issa ja oli myöhemmin viimeisen
Broglie'n marsalkan sukulinnan intendenttinä. Täällä Broglie'ssa,
Eure'n maakunnassa, syntyi 17 p. syyskuuta v. 1757 Prosperin isä Jean
François Léonor Mérimée, joka tämän nimen suuremmalle yleisölle
niin tutuksi ehti tehdä, että sen perijällä jo oli synnynnäinenkin oikeus
huomattuun asemaan yhteiskunnassa.[1]
Léonor Mériméen lapsuudesta ei tiedetä paljo minkäänlaisia
yksityisseikkoja enkä niitä ainettani varten tarvitsekaan. Tiedämme
vain, että hän ylipäänsä sai hyvän kotikasvatuksen ja että hänessä jo
tuiki nuorena huomattiin halua ja lahjoja taiteihin, erittäinkin
piirustukseen. Nämä taipumukset eivät kuitenkaan millään tavoin
estäneet nuorukaista menestyksellä harjoittamasta tieteellisiä opinnoita
kielentutkimuksen sekä kreikkalais-roomalaisen kaunokirjallisuuden
alalla. Yksistään humanistisiin opintoihin ei Léonorin tiedonhalu
sentään nuorenakaan rajoittunut. Paul Lacroix kertoo nimittäin, ja sitä
samaahan todistaa hänen myöhempi toimintansakin, että nuorukainen
aika ajoittain jätti kaikki muut lukupuuhat ja antausi tutkimaan kemiaa,

joka vanhemmiten kävikin hänen lempiaineekseen.
Maalaamista ja piirustusta harjoitteli hän kuitenkin enimmän, eivätkä
näy vanhemmatkaan häntä estelleen taipumustansa seuraamasta. Ilman
suurempia vaikeuksia joutuu hän oppilaaksi Gabriel François Doyen'in
atelieriin, jossa, kuten tietty, aikansa ehkä kuuluisin mestari, Louis
Davidkin oli sileää sivellintään käyttämään opetellut. Alkuopinnot
täällä suoritettuaan pääsi hän ennen pitkää David'n suosittamana tuon
aikoinaan hyvinkin tunnetun Fr. André Vincentin oppilaaksi, kertoo
ylempänä mainitsemani kirjallisuuden tutkija Lacroix.
Todenmukaisempi tuntuu meistä kuitenkin olevan Maurice Tourneux'n
väite, jonka mukaan Louis David itse on ollut Léonorin ensimmäinen
ohjaaja, sillä hänpähän se kuitenkin tätä Vincent'ille suositti. Miten
lieneekin, mutta etevimmäksi oppilaaksi nuori Léonor täällä Vincent'in
atelierissä piankin osottausi eikä viipynyt kauan ennen kuin hänelle
myönnettiin pääsy kuninkaalliseen maalausakatemiaan (Académie
royale de peinture), joka siihen aikaan oli korkein oppilaitos tällä alalla.
V. 1788 uskalsi Léonor Mérimée jo kilpailla tunnetusta Rooman
matkarahasta, mutta yritykseksi se silloin vielä kuitenkin jäi. V:sta
1791 alkaen tapaamme sitten hänen teoksiaan salongissa, mutta jo sitä
edellisenä vuonna oli hän lähtenyt sille tutkimusmatkalle Hollantiin,
Saksaan ja Itaaliaan, jonka tulokset hän vasta 40 vuotta myöhemmin
julkaisi tunnetuksi tulleessa teoksessaan "De la peinture à l'huile depuis
Hubert et van Eyck, jusqu'à nos jours". Vasta Roomaan hän vihdoin
pitemmäksi aikaa pysähtyi ja siirtyi sieltä myöhemmin Firenzeen, mistä
useimmat etevät taulunsa (Les chasseurs dans une forêt, l'Innocence
nourissant un serpent, Daphnis et Chloë y.m.) Pariisin salonkiin
lähetteli. Kuuluisana miehenä palasi Mérimée direktoriumin aikana
kotimaahansa ja vastaanotti v. 1801 Lucien Bonaparten ehdotuksesta
opettajapaikan Pariisin polyteknillisessä opistossa. Ja jo seuraavana
vuonna kutsuttiin hän jäseneksi "Yhdistykseen kansallisen
taideteollisuuden kohottamista varten", jonka vaikuttavimpia jäseniä
hän kuolemaansa saakka oli. Niinikään valittiin hän samana vuonna
toimeenpannun näyttelyn arvostelulautakuntaan ja tuli täten tutuksi
Ranskan kuuluisimpien miesten kanssa. "École des Beaux-Arts"
nimisen taidekoulun elinkautisena sihteerinä, joksi hän v. 1807 valittiin,

oli hän tilaisuudessa osottamaan arvostelu- ja kirjailijakykyään niissä
useissa rapporteissa, joita hän virkansa puolesta oli velkapää