Prosper Mérimée | Page 5

ja luottamuksen, innostunut onnettoman André Chénier'n ylev?mielisist? ja tuntehikkaista lauluista, laajentanut n?k?alojansa tutkimalla M:me de Sta?l'in hauskoja kirjoituksia Saksan suurista kirjailijoista, itkenyt Wertherin kanssa rakkauden autuasta surkeutta ja raivonnut "R?uberein" ja Byronin kanssa yhteiskuntalaitoksia vastaan. Se oli my?skin kuunnellut Schlegelin luentoja Saksan nuorentuneesta kirjallisuudesta, n?hnyt n?ytelt?v?n Shakespearen mestaridraamoja ranskalaisessa k??nn?ksess? ja ihastuksella lukenut Walter Scottin epookintekevi? ja historiallisia tapahtumia ihan uudelta kannalta k?sittelevi? romaaneja.
Kummako siis, etteiv?t Aristoteleen aikuiset ja Boileaun yh? varmistamat ranskalaiset runomuodot en?? heit? tyydytt?neet? Kummako jos tyhjilt? ja sis?llyksett?milt? tuntuivat heist? Arnault'n, Jouy'n, Lemercier'n ja Baour-Lormian'in sile?n kylm?t ja tunteettomat sepustukset Shakespearen ja Byronin, Goethen ja Schillerin ikuisten luomien rinnalla? Se ei voinut en?? entisell? ahdashenkisen is?nmaallisuutensa naiivilla vakaumuksella kerskailla puolijumalista klassikoista eik? orjamaisesti alistua "suuren" Nicolas Boileaun, tuon yksinvaltiaan tuomarin, varmoja runo-opillisia lakeja noudattamaan. T?m? nuoriso oli n?ette v?hitellen oppinut omin silmin ja vapaasti luontoa ja oloja katselemaan, oivaltanut Racinen esitystavan sek? kylm?ksi ett? yksipuoliseksi ja n?hnyt, ett? klassikkojen kuvaaman maailman ulkopuolella oli olemassa vaiherikas ja pulppuava el?m? inhimillisine heikkouksineen ja tapoineen.
Sis?llisen vaistonsa pakosta asettui se siis sotakannalle, ja samaa tekiv?t my?skin "vanhat" (Auger, Jouy, Parceval de Grandemaison, Baour-Lormian, Raynouard y.m.), jotka yht? itsepintaisesti tahtoivat puolustaa olevia taidek?sitteit?. Mutta nuorisolla oli innostus ja sis?llinen voima puolellaan ja ehtimist??n kehittyi t?st? liikkeest? mahtava kirjallinen vallankumous, joka uusia taidesuuntia ja voimakkaita neroja ilmoille loihtii, klassillisuuden tiranniuden kukistaa ja voitollisen taistelunsa ij?ti pysyv?ksi muistomerkiksi kauniit runotuotteensa j?tt??. Kuta ahtaammalle kirkollinen hallitus yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan rajoittaa, sit? suuremmalla voimalla k??ntyy nuorison mieli taiteeseen ja kirjallisuuteen, joissa se koettaa etsi? vapauteen pyrkiv?lle hengellens? tyydytyst?. Kun se ei l?yd? sit? vanhoista eik? uudemmista klassikoista, hakee se sit? keskiajalta, jolla oli tarpeeksi tunnetta, innostusta ja ihanteita. Ja noissa kaukaisen ajan unelmissa se viihtyy, niit? unelmoidessaan se hetkeksi kurjan ja runottoman nykyisyytens? unhottaa. Samoista syist? k?yv?t kaukaiset ulkomaiset olot ja tapakuvaukset mieluisaksi nautinnoksi ja kun kerran vanha "kiinalainen muuri" Ranskan ja muun Euroopan v?lilt? on murrettu, puhaltavat raittiit tuulet pian vapaasti kaikilta tahoilta, Reinin, kanaalin, alppein ja Pyreneitten poikki.
Turhaan ponnistelee t?t? uutta pohjavirtaa vastaan sek? Napoleon ett? h?nen j?lkel?isens?, turhaan s??det??n lakeja ja asetuksia henkisen uudistumisen ehk?isemiseksi. Keskell? kaikkea taantumista, keskell? koko yhteiskunnallista seisausta n?emme pienen joukon nuorukaisia, jotka ovat ottaneet vaaliakseen vastaiseksi valoksi liehdottavaa kipunaa. Shakespearen, Goethen, Byronin, Scottin, Danten, Calderonin y.m. maailmannerojen ikuiset henget ovat auttamassa liehtomista.[14] Ja kyll? sit? tarvitaankin, sill? 250 vuotta vanhat ovat ne sitke?t juuret, joilla klassillisuus yh?kin niin ylpe?n? pystyss? pysytteleikse.
Mutta sellaisten miesten kuin Villemain'in ja Cousin'in iskuista alkoivat ne vihdoinkin katkeilla. Tuomalla historian kirjallisuudenarvosteluun osoitti edellinen taiteellisen arvon olevan relatiivista, ajasta ja oloista riippuvaista; Victor Cousin taas joutui nuorison ihanteeksi heti kohta kun h?n (v. 1815) yliopiston kateederille astui.[15] -- Jo ensi p?iv?n? kertyi nimitt?in h?nen ymp?rilleen nuoria, innostuneita, jopa fanaatillisiakin ihailijoita, jotka isoovina nieliv?t jokaisen sanan, mik? mestarin suusta tuli.
Yleisen innostuksen vallassa joutuivat yhteiseen virtaan taipumuksiltaan mit? erilaisimmat luonteet. Kukin antoi tunnussanalle, "romantismille", mieleisens? merkityksen ja liittyi taistelemaan yhteist? vihollista, klassillisuutta, vastaan. Ja n?in tapahtui, ett? mukaan tempausi sellaisiakin, jotka luonteeltaan olivat melkoisesti toista kuin mit? nyky??n sanalla "romanttiko" tarkoitetaan.
N?it? oli varmaan my?skin Prosper Mérimée, joka nyt oli yliopistolliset opintonsa alkanut. Is? tahtoi, kuten sanottu, pojastansa lakimiest? ja tutkintoansa vartenhan h?n hiljalleen lueskelikin; mutta suurin osa ajasta meni kielten, kaunokirjallisuuden ja fisosofiian tutkimiseen. H?nkin oli nimitt?in yksi noita Cousin'in kuuntelijoita "qui font de la philosophie et du romantisme". Nuoren johtajansa ymp?rille kokoutuneina n?emme siell?, paitsi Mériméet?, my?skin joukon h?nen l?himpi? yst?vi?ns?. Siell? istuu tuo aina uskollinen toveri, sittemmin tunnettu tutkimusretkeilij? J. J. Ampère, siell? orientalisti Fulgence Fresnel, valtiollinen puhuja Alex. de Jussieu, tuleva ministeri Jules Bastide sek? yst?v?t Sautelet, Morel, Frank, Alb. Stapfer y.m.[16]
N?iden mieluisampien luentojen ja seurael?m?n huvitusten tielt? saivat lainopilliset opinnot v?isty?. "Mériméet? n?htiin harvoin luennoilla" tiet?? Mirecourt kertoa; "h?n n?et harjoitti lukujaan kuten useimmat varakkaiden pariisilaisten pojat s.o. h?n huvittelihe paljo, lueskeli kaunokirjallisuutta ja otti osaa salonkiel?m?n iloihin". Espanjan ja Englannin kirjallisuutta h?n etup??ss? harrasti; hiukan my?hemmin antautui h?n kuten jo olen maininnut er??n kreikkalaisen johdolla my?skin opiskelemaan uutta kreikkaa,[17] joka olikin h?nelle sanomattomaksi hy?dyksi sill? matkalla, mink? h?n v. 1842 teki Kreikkaan ja V?h?-Aasiaan vanhan yst?v?ns? J. J. Ampèren kanssa.
Sangen varhain joutui nuori ja nerokas ylioppilas jo salonkiel?m?nkin hauskutuksia nauttimaan eik? se kummaakaan ollut, sill? olihan h?n huomatusta ja varakkaasta pariisilaisesta perheest?. Noin 19-vuotiaana tapaamme h?net jo nuoren ja ihanan laulajattaren Giudetta Pastan (synt. 1798) luona Pariisissa, miss? t?m? siihen aikaan (vv. 1822-30) suurella menestyksell? esiytyi itaalialaisella n?ytt?m?ll?. T??ll? Giudetta Pastan salongissa kohtaa nuori lakitieteen oppilas ensi kerran Henri Beylen, joka Napoleonin kanssa ymp?ri Eurooppaa retkeilty??n oli asunut enimm?kseen Itaaliassa ja muutamia vuosia sitten (1817) julkaissut ensimm?isen teoksensa "Histoire de la peinture en Italie". Poliisin ahdistaessa oli t?m? omituinen ja nerokas mies ollut pakotettuna j?tt?m??n rakkaan Itaaliansa -- h?nen ep?iltiin kuuluvan kuuluisain Carbonarein leiriin -- ja etsim??n entisi? yst?vi?ns? Pariisissa.
Suuresta merkityksest? oli t?m? uusi tuttavuus Prosper Mériméelle. Vaikka Beyle n?et olikin 20 vuotta h?nt? vanhempi, syntyi heid?n v?lill??n kuitenkin mit?