Pohjavirtoja | Page 9

Marja Salmela
omaa
rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin luonnolliselta,
ettei tullut mieleenkään olla hämillään.
-- Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut
kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.
Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät
kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli
hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia
ujostuttamaan?
Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät
hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti
puhua mitä ajattelee. -- Ja ne sanat taas lykkäsivät ylöspäin.
Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän voisi
puhua vaikka mistä.
-- Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.
-- Niin. Ja te lähdette pois?
-- En minä muutenkaan olisi sinne tullut.
Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli
mustissa.
-- Teillä on surua?
-- Äitini kuoli -- viime kevännä. -- Ääni värähti hiukan.
-- Kuolema on jotain niin kummallista. -- Eero puhui vapaasti kuin
itsekseen. -- Tahtoisi mielellään kuolla, ja kuitenkin on siinä jotain niin
outoa ja etäistä, jota ei kukaan odota.

-- Sepä ihmeellistä! Te sanotte aivan päinvastoin kuin minä ajattelen.
Kuolema on minusta jotain niin kauheaa. Ajatelkaa, että se käsi, joka
teitä pienestä pitäin on auttanut, hyväillyt ja ohjannut, yht'äkkiä käy
kylmäksi ja kankeaksi, että se silmä, joka teille on säteillyt, ei enää sitä
tee, se korva, joka teitä on kuullut, ei enää kuule edes sydäntä
särkevintä huutoanne, eikö se ole kauheaa? Ja kuitenkin on kuolema
jotain niin läheistä, aina odotettua. Joka kukkanen kuihtuu ja kuolee.
Joka talvi tuo käärinliinat. Yhtenään kumahtelevat kellot täältä
poismuuttaneen muistoksi. Eikö kuolema silloin käy läheiseksi,
odotetuksi? -- Se tulee siksi ainakin kun joku hyvin rakas kuolee, ja
kuu tietää, että kuolema yhdistää ja vie elämään.
-- Te puhutte niin kummallisesti. Minä en koskaan ole kuullut
kenenkään nuoren puhuvan sillä lailla.
-- Ehkä minä olenkin vanha. -- Hän punastui, -- joskaan en vuosiltani.
Itsestäni ainakin tuntuu kuin olisin elänyt hyvin kauan. -- Hänen
silmänsä kostuivat. -- Katsokaa, se oli niin rikas se viimeinen äidin
seurassa vietetty vuosi.
-- Kuinka niin? -- Ettekö tahtoisi kertoa siitä vähän?
Eero tunsi taas sitä omituista jäytävää nälkää, jota hänessä hellät
perhesuhteet aina herättivät.
-- Äidistäkö? Se on vaikeaa. Hyvin kaunista maisemaa ja hyvin
henkeviä kasvoja on vaikea maalata. Eikö olekin? Paras ja hienoin jää
aina pois. Äiti oli sellainen. Hän oli niin rikas -- ja teki toisia rikkaiksi.
-- Silloinhan siitä riittää muillekin.
Neiti katsoi häneen pitkään. -- Te olette oikeassa. Pitäisi voida antaa
paljo, kun on saanut niin runsaasti. Välistä tuntuu siltä kuin en jaksaisi
ajatella elämää ehkä pitkääkin, ilman äitiä. Silloin koetan muistella,
miten paljo viimeisenä yhdessäolo-vuotenamme sain. Siinä oli todella
rikkautta tarpeeksi koko elämän ajaksi.
-- Oliko se viimeinen vuosi sitte niin toisenlainen kuin kaikki muut?

-- Oli tavallaan. Minä olin silloin juuri lopettanut koulun, ja me saimme
olla niin paljon enemmän yhdessä. Äiti oli minulle aivan kuin yhden
ikäinen ystävä.
-- Teidän isänne on kuollut? -- Se sanottiin pelonalaisesti, vaikka Eero
koetti tehdä äänensä niin huolettomaksi kuin mahdollista. Hän pelkäsi
löytävänsä särkynyttä sieltäkin, missä kaikki näytti onnellisen ehjältä.
-- Hän kuoli, kun olin kolmannella vuodella. En muista hänestä muuta,
kuin että hän makasi lattialla ja minä sain kiivetä hänen selkäänsä, ja
meillä oli niin, niin hauskaa. Mutta äidin kertomuksista tunnen hänet
ehkä paremmin kuin olisin tuntenut, jos hän olisi elänyt. Viimeisenä
vuonna varsinkin eli äiti kuin uudelleen koko elämänsä isän kanssa.
Hän ei opettanut minua ymmärtämään ainoastaan omien vanhempieni
elämää ja omaa alkujuurtani, vaan siinä samassa sain selvitystä elämän
kaikkein tärkeimpiin kysymyksiin. Opin uskomaan onnellisuuden
olemassaoloon, huolimatta kaikesta, mikä tahtoo tuota uskoa horjuttaa.
Hän huokasi.
Eero katsoi häneen pitkään ja kysyvästi. Hän ei voinut ymmärtää, miksi
se huokasi, jolla oli tuollaiset eheät muistot lapsuudenkodista.
-- Te asutte nyt tätinne luona?
-- Niin. -- Hänen katseensa kirkastui. -- Äiti jätti minulle
elämäntehtävänkin perinnöksi.
-- Eikö sellainen perintö peloita? Jos sitä itse tahtoisi muuta, tai jos --
-- Ei, ei, se auttaa, rikastuttaa. Ehkäpä sitä muuten haparoisi sinne tänne,
yrittäisi, eivätkä siivet kannattaisikaan. Nyt on niin turvallista tietää:
tänne minä kuulun ja tämä on se paikka, mikä minun on täytettävä. --
Mutta tehän panette minun puhumaan vain itsestäni.
-- Siksi, että teillä juuri on sitä, mitä minulta puuttuu, uskoa ja
rohkeutta katsoa elämää silmiin.

-- Miksi teiltä sitä puuttuu?
-- En tiedä itsekkään. En voi selittää, mutta kun kuuntelen, mitä toiset
puhuvat ja katselen, minkälaisia he ovat, tunnen aina että olen
toisenlainen. Minä en voi olla niin iloinen ja vapaa kuin muut. Tuntuu
aina siltä kuin rautainen kohtalo kuristaisi kurkusta. Tunnen, etten
kelpaa mihinkään ja samalla, etten itse sille mitään voi. Eiköhän
ihminen olekin vain pallo, jonka on pakko pyöriä sinne, minne
pyöritetään.
-- Ei, ei, se olisi julmaa. Jumala tahtoo jokaisen onnea.
-- Te puhutte kuin pappi. -- Eero naurahti omille sanoilleen, mutta ne
luiskahtivat aivan
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 61
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.