Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista

A free download from http://www.dertz.in


Pikakuvia 1867 katovuodesta ja
sen seurauksista

The Project Gutenberg EBook of Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen
seurauksista, by Pietari Päivärinta This eBook is for the use of anyone
anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You
may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project
Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org
Title: Pikakuvia 1867 katovuodesta ja sen seurauksista
Author: Pietari Päivärinta
Release Date: January 2, 2006 [EBook #17447]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA ***

Produced by Tapio Riikonen

PIKAKUVIA 1867 KATOVUODESTA JA SEN SEURAUKSISTA
Kirj.
Pietari Päivärinta
G. W. Wilén, Turku, 1893.

SISÄLLYS:
Ennustaja Köyhän kiitos Ryöväri Talon vanhus Rouhu Kampsu-Mikko
Talon pyhäaamu-eine Yösijan etsijä Ilmarin Juuse Kyntäjä Leipoja
Köyhä rikkaana suuressa köyhyydessä

I.
Ennustaja.
Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin
ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja
pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä
yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan
täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin
itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja höllää
lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän
laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten pyryjen ja
kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei moniin
vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan. Metsässä
hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla; surkealta näytti,
kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli lainehti. Ei ollut
silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten rupeamittain
pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli oli vähänkään
päästä liikkumaan.
Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten oli,

huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu suuria
kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät olivat niin
korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten ollut
ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä kääntää
tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille. Tämän vuoksi
tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että oudon oli mahdoton
osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa kinospaikoissa piti
alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä paikoin oli huoneitten
korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä läpi ajaessa tuntui siltä
kuin olisi ajanut tunnelin läpi.
Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,
ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät
onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.
Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden
ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja
hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat
ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin jotakin
raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni ulos,
tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja korviin;
oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin tarttua niihin
kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi koviksi kuin
jääkynttilä.
Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja muilla
peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa, ja
yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin
leikin tekoa.
* * * * *
Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,
sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan, ettei
tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti pudistaa
lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara lumivihuri oli
pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,
karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että
se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti

kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.
"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte,
koska näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.
Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin
kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.
"Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen
hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.
"Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä.
"Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään
nostamatta.
"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin.
"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo
henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin
tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään
kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan
partaallakin'", tuumaili ukko.
Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä
niemimaassa. Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta
1862 saakka, ei täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin
ylempänä maaseuduilla.
"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja
vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin
melkein virallisesti.
"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä itselläänkään
ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti minua
nuhtelevasti silmiin.
"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä
olisi", väittelin vastaan.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista
kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki