Pankkiherroja | Page 2

Algierissakin, jos vain olisi
aikaa ja rahaa ollut...
--No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun
kohdaltasi, hymyili Soisalo.
--Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista
ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.
--Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa
asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.
--Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa
vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä vakavaraisia!...
No, te ette käyneet sitten Algierissa?
--Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja
Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja tietysti
vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...
--No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.
--Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti,
sillä kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme.

Minun vaimollani oli niin paljon ostoksia...
--Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.
--Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei
olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...
--Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.
--Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne
tulevat aivan ilmaiseksi.
Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät
todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa,
kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä
onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään
ja eleestään.
Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria
tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas
vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät
eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.
Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut
ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.
Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa
paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.
Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli
kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon
paria tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja
vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin
kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä
onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea,
eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet
omiaan tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.
Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä,
kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen
rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän
aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko
olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin oli
ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta
ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä,
vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä
perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti Antti

kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja
siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista sisällistä
pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa muodoista,
korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.
Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin
lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin
ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä
sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen
yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa,
jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli
muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä
niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan
hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen
poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas
vasemmistolaiseksi muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin
nykyinen maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti
selitettävissä.
Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei
ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli tuiki
riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan
kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua
kuin toinen riiputtaa.
Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi
huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen
toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä
tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla
kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?
Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.
Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut
ymmärtää hänen katsettaan.
--Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen
ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.
Antti hypähti.
--Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!
--Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä
kaupunkikodissaan.
--Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi

Lauri Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.
--En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin sanomalehdissä.
--Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi?
Täytyyhän olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen
perheen-isä, hyvät liikeasiat...
--Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.
Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.
--Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos hän
todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen ja
menen niistä koko sielullani vastuuseen.
--Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen,
hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa.
Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.
--Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin
silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!
--Älä pane,