Pankkiherroja

Pankkiherroja

The Project Gutenberg EBook of Pankkiherroja, by Eino Leino This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Pankkiherroja
Author: Eino Leino
Release Date: July 2, 2004 [EBook #12804] [Date last updated:
November 26, 2004]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
PANKKIHERROJA ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

PANKKIHERROJA
Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä
Kirj.
Eino Leino
1914.

1.
--Antti! Miksi et tervehdi häntä?
--Ketä?

--Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa
hattuaan meille.
--Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin
hattuani huiskahuttaa.
Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä
sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan
kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka
hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin
siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen
ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon
seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.
--Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti kädellään.
--Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?
Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,
äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.
Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.
Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,
Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin
uhka oli laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin
melkein peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku
valkoinen purje tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin
inhimillisemmäksi määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla
kotiin. Eikä Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan
ollut omiaan muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin
Suomenlahden tällä hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille
käännyttämään.
Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen
Höyrylaiva-osakeyhtiön uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen
tullihuoneen eteen asettunut.
Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän
kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.
--Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä
näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.
--Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä
minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.
Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään

viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa
kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta
varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä
huikaisevasti välähteli.
Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa
vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista
ihanuutta.
Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen
herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret
sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa
ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia
maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat
hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa
melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai
meren jumalan lähettiläät.
Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta
Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin
juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut
vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita
säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään
karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan
aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli
matalan rimmen ja metsänrajan.
Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan
yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta
synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon
valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta.
Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo
kauaksi merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa
niin kirpeän väkevä ja hellittävä.
--Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä
osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän
nostaa.
Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi kiltisti
rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan ja ihmiset
alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin
tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he

olivat Helsingissä.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka
monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän
kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he päättivät
tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa Soisalon asia oli
hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.
Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa.
Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka
olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta
kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun
kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.
--No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim.
kysyä.
--Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin
kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan
kaiketi jo keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan,
sieltä Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...
--Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta laivalla
Napoliin...
--Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.
--Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet