Päiväkirja | Page 2

linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani

mainittuun kaupunkiin.
V. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen
kauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin
minä vuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä
kiiltelivät silmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa
harjoittamaan. Kun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni,
käytin tilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon
kuluessa sai virua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. --
Tästä teosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut
hyvin tarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.
Joulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi
arendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli
ylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen
partiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain
kuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja
muu omaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni
kelpasivat venäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja
sillä lailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin,
niin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta
tulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua
taas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun
marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki,
pakenin minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300
miestä; minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin
suurella vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä.
Muutaman tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani,
aikoen taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin
kohtasin kaksi kasakkaa, jotka kysyivät: "Kuda tij jedos?" (minne
matka). -- Minä vastasin: "Domoi" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne
päästivät minut kotia. -- Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään
tiehensä, mutta toinen aikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään
hänen hevostansa kiinni; mutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita
y. m. satulan takana ja hän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi,
niin minä sain häntä niskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla
miekallansa. Häneltä minä sain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa,

joukko hopea-sormuksia ja viherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin
metsään ja sitten takaisin edellä mainittuun kartanoon.
Ensi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän
puolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria eversti
Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen kanssa,
joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.
Vähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa
Nurmekseen tiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan
päin; mutta matkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin
taas, ja juostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin
vihdoin talonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin
metsään, autoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi
missä olin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja
ja renkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen,
ja matkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me
venäläisiä rosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710,
poltimme heidän makasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani
ammuin 3 miestä, ja pistämällä minä tappoin 10, jotka olivat
pakenemassa. Sitten läksin Kajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa
virastani, pantiin arestiin toisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä
120 taaleria kopekoissa patronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in
kanssa Uudelle-maalle sekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin
eroa, sillä isäntäni ei tahtonut laskea minua.
V. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen,
majuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja
komensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille,
ensin majuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin
tienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun
viimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta, joista
yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu vakoomiselle
3--4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista rykmentin-päiväkirjoista
kyllä saa nähdä.
V. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta
keväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin

seudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik
Sahlman'in kanssa. -- Näille retkille minua komennettiin
Korkeakoskelta, Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki
siirtyi armeijan kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle
asti, josta ei kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.
Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v.
1713 polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä
ollessani, ampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa,
mutta minuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta
ympärilläni. Nyt näin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten
minuun; hänen kuulansa vei vasemman korvani, mutta mies kaatui
samalla, saatuansa minulta kuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi
kuitenkin. Palatessani tapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli
korvani kadottamista, sanoen: "Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä,
joka on korvansa menettänyt!" "Korvan olen kyllä kadottanut", vastasin
minä, "mutta vasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä
henkensäkin". Tuon sanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä
vielä oli jäänyt riippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden
upseerien kanssa eversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon,
missä eversti heitä kestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in
sijassa ollut etu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin,
tuli myös luutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä
poltetun sillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle,
nähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä