Oulua soutamassa | Page 8

olemaan--vieri se aaltojen saaliiksi.
Tohisten tunki tuuli metsään ja pakotti puita nöyrästi taivuttamaan
latvojaan rangaistukseksi, kun estivät sitä täydellä voimalla kulkemasta
lähellä maanpintaa. Maasta olisi sen ollut hupainen temmata roskaa,
multaa, vanhoja lehtiä ja muuta keveätä irtonaista tavaraa, joita olisi
sitten saanut ilmassa pyöritellä. Eräille vanhoille hongille ja monelle
nuoremmallekin puulle, jotka olivat päätänsä pitempiä muita tahi olivat
juurensa huonosti maahan tunkeneet, antoi se semmoisen tupsauksen,
jotta ne ryskyen kaatuivat maahan, jollei sattunut tielle joku jykevämpi
toveri, jonka varaan saivat jäädä nojaamaan.
Pelloilla se tempasi multaa ja kiersi sen korkeaksi pyöriväksi patsaaksi,
jota kuletteli sitten pitkin peltoa. Ryntäsi vonkuen pellon aitaa vasten,
kaataaksensa sen. Koetteli vielä pajan, riihen, läävän ja
asuinrakennusten kattoja irti kiskaista. Jos onnistui, kiidätti sen sitten
tuota tuonnemmaksi. Viiririukua pudisteli vihoissaan, jotta viiri rämisi
liehtoessaan sinne tänne ja päätäysi välistä pyöriä räklättämään juuri
kuin olisi tuullut joka taholta. Pirtin nurkassa piti se aika tohinan ja
jokaisessa raossa ja lävessä vonkui ja vinkui. Etehiseenkin tulla
puuskautti ja sysäsi syrjällään olevan korvon, maitopytyn tai sangon
pyöriä hyrräämään pitkin etehisen siltaa ja löytäessään tyhjän kontin
tahi vasun tupsautteli niitä paikasta toiseen.

Ihmisiäkin, jotka liikkuivat ulkoilmassa, se kiusotteli. Jos he astuivat
vastaan, tahtoi se pysäyttää siihen paikkaan, jotta töin tuskin pääsivät
eteenpäin. Jos taas menivät myötä, työnsi se selästä, ettei tarvinnut
muuta kuin jalkojaan nostella, niin pääsivät juoksujalassa eteenpäin.
Miesten takinliepeet se pani lepajamaan ja koetti hattua päästä temmata.
Naisten hameita pullisteli se ja hatuutteli, jotta räpse kuului.
Neuvosenniemen pirtti oli täynnä miestä, sääpitolaisia. Rähinä siinä
kävi semmoisessa miesjoukossa. Puheltiin yleisesti ja yksityisesti.
Väliin lausueli vain yksi mies, vaan toisin vuoroin pakisi joka suu
yhtäaikaa, jottei kukaan kuunnellut. Sittenpä saattoi syntyä hetkiseksi
äänettömyyttäkin, vaan hetipä rupesi pari kolme suuta taas yhtaikaa
turajamaan. Yhtä asiaa ei pitkään hankailtu ja sopi siinä juoksemaan
montakin asiaa rinnakkain, jotta ehdittiin puhella jos jostakin. Siinä se
aika kuluikin jaarikoidessa.
Päivä oli jo kulunut puoleen. Arkku arkun perästä aukesi ja suu ja
toinen ja sitä tehden useampi alkoi käydä. Jokainen oli pian
syöntipuuhassa arkkunsa ääressä. Syödessä puheltiin niin paljon kuin
syönniltä saatiin aikaa. Muutamat olivat hiljaisempia, jotta puhelivat
matalalla äänellä toverinsa kanssa, toiset rupattivat yhtäläiseen lujasti
kaikkien kuultavaksi, vaan olipa vielä niinkin sukkelia suunsoittajia,
jotta joutivat rinnan pitämään yleistä ja yksityistä keskustelua.
Ajan kuluessa suu toisensa perästä heitti käymästä, arkku arkun jälestä
lupsahti kiinni, piippu ja toinen alkoi röyhytä ja hetkisen perästä mies,
toinen, kolmas ja niin edelleen kaatui ja keskustelu sen mukaan hiljeni.
Muutamia miehiä vain jäi valveelle veneistä huolta pitämään.
Erkkikin syötyään vääntäysi nukkumaan. Mutta Katri kuleksi Liisan
kanssa ulkokausteella joutessansa. Eivät he kuitenkaan viitsineet kauan
siellä oleksia, kun näet tuuli niin jotta hameihinsa tahtoivat takertua.
Suojaan heillä tuli asia ennen pitkää.
Pirtin etehiseen tultua pystyi Katrin silmään keltainen ovi etehisen
toisella puolen.
»Tupakoon se tuolla?» viittasi Katri Liisalle.
»Tupa kai», arveli Liisa.
Katri ei siihen heittänyt, läksi katsomaan. Hän raotti ovea ja kurkisti
sisään. Siitä hän rohkaistui enemmän ja kävi sisään. Tuvassa ei ollut
ketään, vaan ovi oli auki kamariin, josta kuului raksutus. Katri hiipi
edelleen ja Liisakin tuli katsomaan, että minne se Katri menee.

Katri teki hyvän päivän tyttärelle kamarissa--se oli talon tytär, Reeta.
Reeta vastasi hyvän päivän ja kysyi kuulumisia.
»Eipä kuulu.----Tuoko se nyt on se masiina?» virkkoi Katri ja lähestyi
varovasti Reetan ompelukonetta.
»Tämähän se on», vastasi Reeta ja rupesi ompelemaan.
»On aika rallatuskoje», arveli Katri. »Niin pistää kiperään, ettei silmä
erota.--Ei mahtane tulla hyvää jälkeä.»
Reeta näytti ompelusta ja näytteli sitten tarkemmin konettaankin ja
selitti. Katri ihmetteli lakkaamatta.
Oli sitä nyt Katrilla ihmettelemistä ja niin se häneltä aika kului.
Jussi syötyään kävi rantaan. Viskasi veden veneestä ja katsahti olisiko
sillä ja muilla veneillä mitään vaaraa ja istui sitten rannalle ja pani
piippuun.
Ilma myräköi. Ärjä kuohui valkeassa vaahdossa. Rannalle ryntäsivät
aallot, synnyttivät jyrisevän äänen, aivan kuin olisi ukkonen käynyt
etäällä. Metsä tohisi. Väliin kuului kova jyräys, kun joku puu kaatui
tahi maanpinnan möhkäle vieri järveen.
»No, on nyt myräkkä!» kuuli Jussi äänen selkänsä takaa.
Jussi katsahti taakseen. Kusti siellä tuli ja hän istahti Jussin viereen.
»Paljoko sinun kellosi on?» kysyi Kusti.
Jussi katsoi ja sanoi.
»Se on kuusi minuuttia jälessä Oulun kelloista», virkkoi Kusti.
»Onko sinun kellosi sitten Oulun kellojen kanssa yhdessä?» kysyi
Jussi.
»On. Tämä käy ihan yksissä Oulun horisontin kanssa. Tiedäthän sinä»,
alkoi Kusti selittää, »siellä Oulussa sen tornihökkelin, mikä on siellä
saaressa, siinä sillan päässä?...»
»Joo, joo.»
»--siitähän tuota mennään sivukin ja sen sillan alatse palatessa--niin sen
valkean tornitörräkkeen, tiedäthän?»
»Joo, joo.»
»No, siinä nostetaan kahdentoista aikaan semmoinen pallonmöhkäle
riu'un nokkaan.»
»Yhy.»
»Niin, tässä mennä kesänä--se oli alkukesästä--kun kävin siellä, panin
kelloni sen mukaan. Talvella käytiin sitten siellä kilpamarkkinoissa.
Minä ajattelin mennessäni, että annahan näkyä, onko tuo kelloni

jaksanut seurata. No, ihan täsmälleen se oli pysynyt yksissä, ei puolen
minuutin eroa, ei vähääkään. Ja se ei ole perätöntä puhetta. Kunhan
olisi sattunut Tervolan renkipoika olemaan tässä, kyllä se todistaisi.
Hän seisoi ihan vieressä talvella kun katsottiin palloon!»
Täytyihän nyt Jussin