Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 2

oli asia hyvä ja isä häneen
tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta juuri
koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut
tytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta mielipahaa,

ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet. Miksi niin? No,
Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä kaunis oli hän
päälliseksi kuin enkeli -- yhtä ainoata oli hän -- vailla: -- rahaa!
Mutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja
päiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle
tehdä kuin kosia köyhää tyttöä.
Liisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo,
joka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.
Mutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin
kävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja vasta
hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän heittäisi
tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa pitämään, sillä
jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut
kahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.
Äiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä
vaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta
jälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää
rypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja
ulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän
luonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle
nuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä,
vaan hänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi
saattanut; hän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla
sydämellä oli hän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. --
Jäykkämielinen Ojamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle
siitä lausunut ja katseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko
hän ehkä pitänyt yhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin
vuoksi ei ollut kultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.
Toisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun
Annan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja
kouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme
kirkon takana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja
sammalkattoisen, joka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan

hampaita enää moneen aikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha
Sutlepan Anttoni vaimonsa ja lastensa kanssa, joita parikunnalla onkin
koko tuvallinen, vaikka kyllä vanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi
ollut huutokaupalla myytävä, jos kaupungissa asuvalla velkojalla ei
olisi ollut kristillinen sydän rinnassaan. -- Kun Annan vanhukset jo
aikaisin kuolivat, oli Anttoni ottanut Annaa -- tietysti maksoa vasten --
kasvattaaksensa, ja kunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin
erilleen tuosta köyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää
lasta hoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät
ymmärtäneet omiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli
patajuoppo ja tappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei
tehnyt suurta eroitusta "minun omani" ja "sinun omasi" välillä ja usein
antoi peukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten
kasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin
osa hänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä -- tehdä
paljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen ei
olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan jäänyt
oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.
"Mutta", kysyy ehkä yks ja toinen, "eikö Anna lähtenyt pois, koska hän
oli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?" -- Niinpä niinkin, kyllähän tuo
hyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me
molemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? -- Kun Anna laskettiin
koulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä ja
niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta
nyt tuli kysymys: "Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja
nähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen
kohtaan!" Rietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun
tyttärensä häät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen,
ja kotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu
sanoi hänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan
lisäksi torui ja soimasi häntä.
Niinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja
kyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.
Lapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa,

lukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat
lapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta
rakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna
20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman
toisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen he
tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat
odottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota -- niinkuin
nuorien rakastavaisten aina on tapa! -- Joka kaupungissa ja kylässä,
vieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat,
jotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta
heti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä tietoa
saada. -- Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä vielä ollut
viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun koko asian.
Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon pistetään valkia,
hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi valan, että ennen kuolisi,
kuin ottaisi taloonsa tuon "ryysyläisen". Jaakko pysyi isän melutessa
tyynenä, vaan äijä tunsi