Nurmeksen kapina | Page 5

kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli Jockman poikansa Eerikin kanssa h?nt? hartaasti odotteli saadaksensa kuulla, olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa viimepyh?isen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki sit? hyv?n matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli h?n meni, nousi puron t?rm?? yl?s ja astuskeli viel?kin taipaleen mets?tiet?. Vihdoin h?n seisahtui m?kin eteen.
"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare potest_"[1], jupisi pyh? mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen, niinkuin papit yleens? siihen aikaan. Sitten h?n kolmasti kolkutti oveen.
[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehd? palveluksia mahtavammille.
Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja Louhelle. Yl?leuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. H?nen muotonsa ei ollut viikkokausiin tullut likemp??n tuttavuuteen veden kanssa. Yll??n oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja t?ynn?. Yl?ruumista ymp?r?i sininen nuttu, ja p??ss? oli tulipunainen huivi, likainen ja repaleinen. Akka oli p??llep??tteeksi silm?puoli ja siis t?ydellisesti "_anus horrida_"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi h?net n?hdess??n.
[1] Kauhea akka.
"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syv?sti kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sis?lle. Toinen ei halunnut viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle m?kin edustalle.
"Mik?s armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?" kysyi Malla.
"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.
"Se on teille aina tarjona. Min? olen k?yh? akka-parka ja palvelen mielell?ni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.
"Kukin el?? virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja h?nen suunsa vet?ysi tuokioksi kummalliseen hymyyn. H?n jatkoi: "Sinulla on suuri valta ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pit?? ilmesty? ennustajana, -- puhua merkeist? taivaalla ja maassa, n?hd? vanhan vallan onneton loppu ja uuden vallan onnellinen alku. T?m?n ennustaa tuo nykyisin id?n taivaalle ilmestynyt t?hti, jonka on sanottu t?m?nvuotista ruttoa ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."
"Uskallanko kysy?, mik? on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla. "Jos tied?n sen, niin voin paremmin suorittaa teht?v?ni."
"Min? tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus. "Ven?j?n mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka mahtavuus on suosta lumonnut n?kyviin komean Pietarin kaupungin, h?n on sopivin hallitsijamme, ja h?n voi varjella meit? vihollisten hy?kk?yksist? paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme uuden vallan alle, saat sin?kin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta vaivoistasi. Tuossa aluksi, jos olet minulle avullinen."
Rovasti veti povestaan vehre?n silkkipussin, jonka silmukkojen l?pi kuulti rahaa.
Mallan silm? v?l?hti. H?n ojensi laihan k?tens? ja lupasi:
"Min? palvelen teit? kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimess?."
Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin katosi.
"T?ss? on rahat", lausui h?n. "Laita niin, ett? kohta kuulen toimistasi."
N?in sanottuaan l?hti rovasti taas astumaan, j?tt?en Mallan ihailemaan saalistaan. Mutta viel? palasi rovasti m?kille ja virkkoi noidalle: "Sipo Nevalaisen luona sinun eritt?inkin pit?? k?yd? ja panna kaikki kykysi liikkeelle, saadaksesi h?net yhtym??n tuumiimme. T?m? on t?rke?t?, sill? t??ll? on puolue, joka pit?? arvossa tuon kopean talonpojan mielipiteit? ja k?ytt?? niit? ohjeenaan."
"H?nen luoksensa rienn?n huomisaamuna", lupasi noita.
"Mene jo t?n??n", esitti rovasti. "Mit? t?n??n voi tehd?, ei pid? huomisp?iv?ksi lyk?t?."
"Aika on t?ll? er?? sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on t?ysikuu, silloin menen."
"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja l?ksi taas astumaan, jupisten: "Meill? on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta v?hemm?n vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin min?. Seh?n onkin sent??n luonnollista. H?n julistaa taikauskoa, min? uskoa."

III
Ry?st?.
Korkealla m?ell?, ei kaukana Pielisj?rven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen t?h?n aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta n?kyala oli viel?kin kauniimpi. Pielisj?rven aallot miellyttiv?t silm??, jos kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteell? kasvoi rehev?? koivumets??. Koillisessa siinsi vuoria, ja lounaassa sek? l?nness? n?kyi osa Pielisj?rven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili n?it? seutuvia, olivat ne per?ti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan v?h?ksi laskenut t?t? puhdasta luonnon sulouden nautintoa.
Luokaamme nyt silm?ys t?h?n mieheen, jolle kertomuksessamme kuuluu johtava sija.
Sipo Nevalainen oli puoliv?liss? kuudettakymment? siihen aikaan, jolloin t?ss? kerrotut kohtaukset tapahtuivat. H?nen reipas ryhtins? ei olisi t?t?k??n, ei suinkaan korkeata ik?? antanut aavistaa: ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, ett? niiden kantaja jo oli el?m?ns? j?lkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leve?ll? otsalla n?ytti ajattelevaisuus majailevan. H?nen harmaansinert?v?t, l?pitunkevat silm?ns? olivat tavallista edemp?n? toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveist?j?t luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta ja johtajakyky?. Kun mielenliikutukset Nevalaista h?iritsiv?t, k?vi h?nen otsansa tummansinert?v?ksi, ik??nkuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli v?h?n etenev?mpi yl?huulta, mink? omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsep?isyytt?. -- Nevalaisen k?yt?ksess? ilmeni aina arvollisuutta; h?nen puheensa oli sattuvaa ja lyhytt?. H?nen luonteensa oli voimakas, mutta samalla haaveksiva. Usein vaipui h?n mietteisiin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikute h?net irtautti. ?kki? h?n silloin palautui mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, t?ynn? intoa ja voimaa.
Nevalainen oli varsin tunnollinen; eritt?inkin v??ryys ja sorto saivat h?nen sappensa kiehumaan. H?n katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, ett? n?it? paheita esiintyik??n ihmisten parissa. H?n ei koskaan ollut niit? harjoittanut eik? suvainnut niit? muillakaan. T?m? herkk?tuntoisuus tuli suuresti vaikuttaneeksi Nevalaisen vastaiseen kohtaloon.
Luonnollista oli, ett? Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksin?isyytt?. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla kotitalonsa l?hell? ajatuksiin vaipuneena. Olisipa luullut jonkun j?ttil?isen vartioivan kumpuun kaivettuja aarteitaan, kun n?ki Sipon silm?? r?v?ytt?m?tt? katselevan Pielisj?rven pintaa ja sit? ymp?r?ivi? metsi?. V?list? h?n seurasi taivaan