Novelleja II | Page 5

Eik? se ollut h?n itse? Olihan h?n itse viel? nuori, el?m?n koitteessa, t?ynn? luottamusta, t?ynn? uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei en?? ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli kadonnut, ei en?? ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ... niin sanoo suloinen ??ni nyt juuri:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyv? tahto!
Vanha lumen peitt?m? p?? painui penkkiin.
Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teit?, te mahtavat s?velet! Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! H?nen henkens? odottaa teit?. Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne kanssa yl?s sinne, miss? ei y?t? ole. Voi teit?, te mahtavat s?velet, kuinka teill? on ihana kantamus!
* * * * *
Ja talvi menee pois ja palajaa j?lleen. Kev?t kukkii ja kuolee taas. Pit?j?n hautausmaa pukeutuu v?liin valkoiseen hurstiin ja v?liin lehteen ja kukkaseen. Polvi nousee ja el?m?n menossa temmelt?? ja l?htee pois, sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi kerran pystytt?nyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla k?y, poikkeaa h?n katsomaan vanhan kirkkoherran muistokive?. Siihen monasti vanha vaari pys?htyy poikansa pojan kanssa. Kyll?h?n vaari tiet?? mit? kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneek??n -- aina h?n poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein selv?sti, mit? tuossa seisoo!"
Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siin?, yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
Poikanen lukee siin?:
Hyv?lle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta.
Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa l?heisen koivun latvassa kaunista virtt??n. Lieneek? sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa jouluaamusta...

T?RKE?T TOIMET.
(Suunnitelma.)
H?n oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo l??k?ri, tohtori Z. Minun oli suotu, nuorena l??k?rin?, nauttia h?nen opetustaan ja neuvojaan, joista sittemmin on ollut paljon hy?ty? minulle ja sairailleni. Olen h?nelle ikuisesti kiitollinen h?nen opetuksestaan sek? l??ketaidossa ett? maailman katsannossa.
Paljo olisi minulla h?nest? kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden tapauksen.
Kerran -- min? olin vasta tullut h?nen apulaisekseen -- oli h?nell? muuan erinomaisen vaikea leikkaus teht?v?n?. Min? sain onnen olla h?nen apulaisenaan. En ikin? unohda tuota miest?, jolle Jumala oli niin ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta n?it? lahjojaan h?n k?yttikin uskollisena palvelijana l?himm?istens? avuksi.
Jo leikkausvalmistuksiansa tehdess??n n?ytti h?n kokonaan unohtaneen ulkopuolisen maailman. Ter?v?n? katsoi h?nen silm?ns?, ja vakaasti k?skem?ll? m??r?si h?n minulle teht?v?ni. Valmistukset suoritettuaan, ryhtyi h?n toimeensa. N?ytti kuin koko h?nen j?ntev?n sielunsa voimat olisivat yhdistyneet h?nen silm??ns? ja k?teens?, jossa h?n piti veist??n. -- "Herran nimeen!" virkkoi h?n itsekseen ja teki sitten teht?v?ns? ja teki kuin mies. T?st? samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin l??k?rien kesken koko sivistyneess? maailmassa.
Sidottuaan haavat h?n istahti sairaan viereen, odottamaan h?nen her?j?mist??n unetuksesta. Min? olin v?istynyt syrj??n ja katselin h?nt? ihastellen. Voinko min? milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan h?nen taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin min? sitten. Min? olen liiaksi paljon ihminen; -- h?n on pelkk? tiedemies, jota ei v?h?p?t?inen jokap?iv?isyys milloinkaan vie kurimukseensa.
Sairas her?si, mutta vaipui j?lleen unehen. Tohtori Z. m??r?si minut j??m??n sairaan luokse ja k?ski jonkun tunnin per?st? tulla ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
Min? saatoin h?net ovelle. H?n l?ksi, sen enemp?? puhumatta.
Ei minusta voi koskaan tulla mointa miest?. H?n on pelkk? tiedemies. Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --
Parin tunnin per?st? l?ksin h?nen luokseen ilmoittamaan, ett? sairaan tila oli erinomaisen hyv?. Oli my?h?inen vuoden aika. Katujen lyhdyt ne kuumottivat niin himmein? l?pi syksyisen usman. Tohtorin huoneesta paistoi valo.
Min? astuin eteiseen. Ovi h?nen huoneesensa oli auki. Min? l?henin ovea ja n?in h?nen istuvan kyyristyneen? p?yt?ns? yli. H?nen pieni tytt?rens? seisoi h?nen vieress??n, silm?t punaisina itkusta. Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
Min? pys?hdyin oven suuhun. Tuossa h?n istui, kuuluisa l??k?ri, totisena, ja askaroitsi jotakin t?rke?t?. Ter?v?n? oli silm? j?lleen, ja vakavassa k?dess? oli taanoinen pinsetti, jolla min? joku hetki sitten olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. H?nen kasvonsa juonteet olivat samat kuin ?sk?nkin. Min? astuin l?hemm?s -- enk? tahtonut uskoa silmi?ni. P?yd?ll? h?nen edess??n oli -- nukki, jota h?n kannatti vasemmassa k?dess??n; oikeassa oli pinsetti ja pinsetiss? nuken s?rkynyt nen?, jota h?n verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen.
-- "Katso tuossa se on!" huudahti h?n ja ojensi nukkea lamppua kohti, niin ett? se n?kyi j?lleen entisess? ehjyydess??n. Ja pieni Hilja taputti iloissaan k?si?ns?, ja h?nen silm?ns? ne loistivat niin kirkkaina, niin kirkkaina l?pi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa n?hdess??n nousi is?kin yl?s, sieppasi pienosen syliins? ja kohotti h?net korkealle. Samassa h?n huomasi minut.
-- "Kuinka sairas jaksaa?" kys?si h?n pikaisesti, pit?en lastaan yh? viel? korkealla.
-- "Erinomaisen hyvin", vastasin min?.
-- "Jumalan kiitos!" lausui h?n, otti lapsen j?lleen syliins? ja suuteli h?nt?.
Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki k?dess?.
-- "Katso, set?, nyt se on j?lleen ehj?!" huudahti h?n niin iloisena, niin ??rett?m?n iloisena.
Is? seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.
Ja min??
Min? uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.

KALALTA.
He olivat hyvi? yst?vi? kesken??n, vaskisepp? Sj?blom ja suutari Niiranen. Yhdess? olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdess? aina seurustelivat. Sj?blom oli nuorempi, mutta perheek?s mies; Niiranen oli vanha poika, mutta Sj?blom'in perheess? h?n oli kuin