Novelleja II | Page 4

heist? m??r?n saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kest?nyt lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle kuka hyv?ns? panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeysk??n niit? voi kokonaan syliins? kietoa. Oletko sin? osannut panna n?it? viittoja?
Viisikymment? ik?vuotta -- mik? suuri lahja Jumalalta; mutta viisikymment? vuotta t?ynn? tointa ja ponnistusta, t?ynn? siunattua ty?t? ja hy?dyllist? vaikutusta -- mik? verraton armo!
Viisikymment? vuotta oli kulunut siit? kuin kirkkoherra oli ensimm?isen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymment? vuotta oli h?n hell?sti hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hell?sti kyll?, mutta h?nen hellyytens? oli kumminkin kaukana tuosta sairasmielisest? lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan v?list? sanoa hyvyydeksi. H?n oli suuri ihmissyd?mmen tuntija, t?m? kirkkoherra. Ja juuri t?h?n kaiken pahan ja hyv?n l?hteesen h?n aina suuntasikin milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin rakensi sit?. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee ja vaalii sit?, mutta my?s leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin tunnollinen l??k?ri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen keinoon, joka vet?? haavan kiinni, vaan veitsell?ns? poistaa haavan syd?mmest? itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka t?m? veitsi teki kipe?t? ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan m?t?haavan lis?ksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, ett? sairas terveeksi tultuaan, kiitollisuudella suuteli t?t? samaa k?tt?, joka oli h?nt? niin kipe?sti haavoittanut. Alinomaa liikkui h?n ymp?ri avarassa pit?j?st??n, t?ten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja lohdutusta. Ei ollut niin v?h?ist? huolta, jota h?n ei olisi k?rsiv?llisyydell? ja syd?mmellisell? osanotolla kuunnellut. Ei ollut niin k?yh?? ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyv?ns? menn? kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siit?, ett? apu ja lohdutus on sielt? saatavissa. N?in h?n v?hitellen saavutti koko pit?j?ns? rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
Vaan eiv?t h?nen toimensa pys?htyneet ainoastaan yksityisten henkien hoitoon. H?n ei ollut niit? pappeja, joitten mielest? ihmisess? ei olekaan muuta kuin oma itse. H?n oli sanan t?ydess? merkityksess? ty?n ja toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, ett? ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eik? omaa itse?ns? varten. Ja t?ss?kin kohden h?n sai taistella monet kovat taistelut seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin h?n sai heiss? heid?n entisen suuren v?linpit?m?tt?myytens? yhteisi? asioita kohtaan murretuksi. Taistella, sanoin, mutta t?m? ei ollut mit??n kiivasta v?ittely? siin? tahi t?ss? kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kest?v?? selityst?, opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, ett? kun esimerkiksi kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut sit?. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hy?dyst? ja tarpeellisuudesta jokaisella oli syd?mmen t?ysi vakuutus?
Vaan pitk?ksi k?visi luetella kaikkea sit?, mit? t?m? mies teki, joka niin ylenpalttisesti rakasti kansaansa. T?m?n kansan keskuudessa h?n eli ja vaikutti viisikymment? pitk?? vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi ihanan siteen paimenen ja lauman v?lille. Niille taas, jotka pimeyden ja pahuuden tiet? vaelsivat, oli h?n pelvon ja vavistuksen esine. H?nen nuhteluansa pelj?ttiin enemm?n kuin lain kovaa kouraa.
N?in h?n eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymment? vuotta olivat koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekk??n vartalon, ja lumi peitti p??t?.
Oli jouluaatto j?lleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra yksin??n kiikkutuolissa k?det ristiss?. Hiljaista oli huoneessa. Silloin t?ll?in kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta. Siell? toisessa p??ss? taloa h??r?iltiin joulukuusen ymp?rill?. Kirkkoherra istui yksin?ns?.
-- "Viisikymment? vuotta!" huokasi h?n.
Ja silloin rupesi h?nen ohitsensa kulkemaan entisilt? ajoilta kuva toisensa per?st?. H?n n?ki oman el?m?ns? viel? kerran. H?n eli el?m?ns? viel? kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan joulupuun ymp?rill? leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen silloin t?ll?in meni hyv?ilem??n vanhaa valkop?ist? vanhusta, joka sanomattomalla lemmell? laski vapisevan k?tens? kiharaiselle p??lle, -- silloin nousi h?n, meni akkunan luo ja katsellen kaunista t?htien maata lausui:
-- "??ret?nt? armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon kiitetty."
Samassa sy?ks?hti sis??n koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran lapsen lapsia.
-- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
Ja kuka k?dest?, kuka nutun liepeest? nyt taluttamaan vanhaa vaaria saliin. -- -- -- -- --
Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran pojanpoika, joka vast'ik??n oli p??ssyt ylioppilaaksi. Kummallisin tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen. H?nest? tuntui niin sanomattoman keve?lt?. Tuntui kuin h?n itsekin olisi nuori ja ensimm?isell? saarnamatkallansa; tuntui kuin ei makaisikaan luonto pitk?? talviuntansa, vaan kev?t olisi ja kukat puhkeilisivat. Aamuisen taivaan t?hdet ne loistivat niin tavattoman kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat p??t?ns? ny?kytt?neet vanhalle kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieress?. H?nen teki niin hyv?? syd?mmess?; h?n ei osannut selitt?? sit?.
Ja kynttil?t ne paistoivat j?lleen kirkkaasti, ei en?? vanhassa mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi veisattiin j?lleen, ja urut soittivat suloisesti, v?liin pauhaten ja parkuen, niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa syd?mmens? kyllyyden t?h?n ihanaan Herran temppeliin ja siit? ulos talviseen y?h?n ja siit? korkealle yl?s, miss? ei y?t? ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja h?nest? oli kuin pyrkisi h?nen henkens? mahtavain s?velten siivill? sekin korkealle yl?s, miss? ei y?t? ole.
H?n k?vi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki h?nen ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se h?nen pojanpoikansa?