Novelleja II | Page 3

siin? istui moni vanha talon vaari, joka oli n?hnyt h?nen pienen? vilkas-silm?isen? poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja monen vanhan em?nt?isen syliss? oli h?n lapsena istunut, ja moni lempe?, vaikka ty?st? karkeakin k?si, oli silitellyt h?nen valkoista tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen k?sitt?m?ksi sulosoinnuksi.
Kauan oli ??net?nn? nuori kirkkoherra. Tuo ?kkin?inen ahdistus oli karkoittanut h?nen mielest?ns? kaikki, mit? h?n edellisen? iltana oli ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mit? minun pit?? t?lle laumalleni sanoani? kysyi h?n itselt??n. H?n ei muistanut esipuhettansa, h?n ei muistanut tekstins? ainetta. H?n oli aikonut puhua heille miehen tavoin. H?n oli miehen? jo el?nyt maailmassa, h?n oli monet ankarat taistelut el?m?ss? taistellut, ja h?n oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri n?ist? el?m?n taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi hetkest? saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja h?mmentynyt. Mutta silloin tuli h?nen sielunsa silm?in eteen tuo entinen nuori ylioppilas, t?ynn? el?m?n toivoa, t?ynn? uskallusta ja t?ynn? lapsellista uskoa; h?n muisti nyt niin selv??n tuon nuorukaisen saarnan syd?nsanat ja samassa oli h?nell? koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja lujalla, syd?mmeen k?yv?ll? ??nell? h?n alotti saarnansa:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv? tahto.
Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot her?siv?t samalla jokaisessa. Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennest??n tuttua ja kumminkin niin uutta ja suloista -- -- -- -- --
Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren ylioppilaan saarnassa. Mit?p? olisikaan nuorukainen osannut puhua semmoista, mit? ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut omia lapsia! Ja toiseksi: eih?n ihminen milloinkaan osaa t?yteen m??r??n arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin t?m? aarre h?nell? on; vasta sitten kuin h?n on t?m?n aarteensa kadottanut, kun h?nen t?ytyy kaivata ja ik?v?id? sit?, vasta silloin h?n huomaa, kuinka paljon h?n todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut t?ynn? luottamusta ja toivoa. H?nell?h?n oli kaikki: h?nell? oli koti ja kodissa ?iti, ja t?m?n kodin ulkopuolella oli el?m?, ja se el?m? oli tulevaisuutta t?ynn?. Nuorukainen ei ollut viel? mit??n kadottanut. Mutta kirkkoherra oli jo enn?tt?nyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne syrj?iseen penkkiin k??ntyiv?t h?nen silm?ns? usein saarnan aikana. Siin? oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen ?iti, joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleit?, n?hdess??n poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrj?isen sijan anastanut vieras vaimo. Silloista onnellista ?iti? ei en?? ollut olemassa, paremmin sanoen: onnellinen ?iti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime kes?n? oli h?n hiljaa ummistanut silm?ns? ainaiseksi, n?hty??n k?yhyydess??nkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa puutteenkin-alaisessa el?m?ss??n tuta niin ylenpalttista rakkautta. Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet h?net siunatun maa-emosen syliin.
T?t? ?iti? kaipaili nyt kirkkoherran silm?, ja siksip? h?nen saarnaansa niin ?kisti tuli uusi kohta. H?n alkoi puhua ?idist?... Hyv? lukija! Eih?n tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mit? h?n sanoi. Onhan sinullakin ?iti? Silloin ymm?rr?t, mit? kirkkoherralla oli ?idist? sanomista. Jos ?itisi on jo kuollut, niin -- sitten ymm?rr?t sen viel? paremmin.
Pian h?n palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin, seimeen, jossa t?n? aamuna onnellinen ?iti, maailman onnellisin ?iti, katselee lastansa, maailman Herraa. N?in saarnasi h?n ensimm?isen joulusaarnansa syntym?seurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- --
Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan ymp?rilt? nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran ?iti vainajan hauta. Ihmiset n?et olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin yhteisen suostumuksen mukaan, k?yneet Lepp?sel?n em?nt? vainajan haudalla. Miksi? -- En tied?. Oppineet ihmiset sanovat tuota uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Min? arvelen, ett? se oli tuommoista syd?mmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista tunsi jokainen, tiet?m?tt?ns?k??n, ett? toinenkin tunsi sit? samaa. Ihmissyd?n on sent??n kummallinen kappale. Siin? on niin paljon solia ja salaisia k?tk?paikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyv??kin j??nyt. Miekkoinen, joka sen hyv?n perille siell? p??see. Toisinaan taas tuntuu minusta kuin olisi syd?n tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa joka kielell? on oma s?velens?; siin? on ihania ja sointuvia, siin? rumia ja r?ikeit? s?veli?. Mutta ihanain s?velten kielet ne ovat loitompana, ne ovat syvemm?ss?. Ja mik? se milloinkin n?it? kieli? hel?ytt?? ja vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita syvempi? kieli? soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra sille ihmiselle, jonka H?n sallii hel?ytt?? syd?mmess? n?it? ihanain s?velten kieli?.
T?mm?isi? kieli? kai oli sanankuulijain syd?mmess? t?n??n hel?hdellyt!
* * * * *
Viisikymment? vuotta!
Kuinka mit?t?n hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitk?n pitk? aika ihmis-el?m?ss?! Viisikymment? vuotta! Jos katsot viitt?kymment? vuotta tulevaisuuteen ihmis-el?m?ss?, -- mik? kamalan pitk?, monivaiheinen taival, jonka p??t? et n?e, sill? se menee synkk?? kaukaisuutta kohti. T?ll? taipaleella saattaa ihmisen el?m? katketa niin tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja min? hetken? hyv?ns? saattaa yll?tt?? myrsky ja tuisku, ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet, ja poloinen kulkija seisoo siin? yksin??n ja neuvotonna. Ja lukemattomat ovat ne, jotka t?lle taipaleelle ovat sy?sseet kaikella nuoruuden innolla ja terveydell? ja ylpeydell?, ja kuinka moni on