Naisen orja | Page 2

aistillisesti. Nyt yli-aistillisesti.
Ennen h?n oli tahtonut kielt?? rakkautensa ja salata sen omalta itselt??nkin. Nyt h?n oli ollut ylpe? ja iloinen siit?.
Ennen se oli t?ytt?nyt h?net tuskalla ja kiduttavalla, tyydytt?m?tt?m?ll? k?rsimyksell?. Nyt sanattoman onnen ja mit??n pyyt?m?tt?m?n, vastalahjaa-vaatimattoman autuuden hekkumalla.
Eik? h?n ollut aluksi uskaltanut antaa mit??n muotoa tuolle tunteelleen.
Kuin orjatar h?n oli palvellut Johanneksen talossa.
L?mmitellyt el?m?n pakkasissa paleltunutta sieluaan Johanneksen lieden ??ress?. Katsonut kuivin silmin, mutta murhe syd?mess? h?nen aviollista kurjuuttaan.
Tohtinut vain Johanneksen lapsen kanssa kahdenkesken ollen oman rajattoman rakkautensa ilot ja surut ilmi jokeltaa.
--Ja min? kun en tuosta tiennyt mit??n! valitti Johannes.
H?n oli miltei mustasukkainen omalle lapsivainajalleen, ett? t?m? oli saanut kehdossaan kuulla niin paljon kaunista ja el?m?n-t?rke?t?.
--Min? olinkin p??tt?nyt ij?ksi salata rakkauteni, vastasi Liisa.
--Mik? mielett?myys!
--Niin. Min? en n?hnyt mit??n muuta mahdollisuutta.
Vanhoja, tunnettuja seikkoja he n?in kukaties kuinka monetta sadatta kertaa toisilleen muistuttelivat.
Mutta he nauttivat kumpikin siit?. He palasivat aina uudelleen niihin kuin liitty?kseen j?lleen yh? lujemmin toisiinsa ja tunteakseen kahta kiihke?mmin koko nykyisen t?ydellisen onnentilansa.
--Mutta sitten k?vi mahdoton mahdolliseksi, hymyili Johannes.
--Niin, kolme vuotta sitten, virkahti Liisa hiukan surumielisesti. Silloin sin? vihdoinkin huomasit minut.
--Huomannut min? olin sinut jo ennen, v?itti Johannes. Mutta min? n?in kuin uusin, ensikertaisin silmin sinut.
--Ja mit? n?it minussa? keimaili Liisa.
--Rakastavan naisen, vastasi Johannes vakavasti. Ja rakastuin itse siin? silm?nr?p?yksess?.
Se oli totta. Sokeasti, ehdottomasti, mielipuolisesti h?n oli rakastunut.
Niinkuin mies, joka pitk??, pime?? vuorisolaa taivallettuaan ?kki? n?kee edess??n taivaan valkeuden, kukkivat kedot ja solisevat, hopeiset laaksopurot, lankeaa maahan polvilleen ja huutaa kiitosta kaiken hyv?n antajalle hengest??n ja ihmeellisest? pelastuksestaan.
Tuo oli tapahtunut Parisissa. Ja Parisi oli edelleenkin h?nen lempens? pyh? kaupunki h?nelle.
Siell? oli tapahtunut h?nen koko olemuksensa syv?, perinjuurinen vallankumous.
Siell? h?n oli tuntenut voiman murtaa kahleensa. Katkaista ?killisell?, v?kivaltaisella tempaisulla kaikki onnettoman avioliittonsa ja v??r?n yhteiskunnallisen asemansa siteet, jotka jo kauan olivat t?ytt?neet h?net sis?llisell? kauhulla ja h?pe?ll?.
Siell? h?n oli tullut ihmiseksi j?lleen. Ja siit? oli alkanut h?nen rakkaustarinansa.
Ei niin, ett? Liisa olisi Johannesta ja h?nen vaimoaan toisistansa erottanut. Se asia oli ollut kyllin kyps? jo ennen h?nt?. Mutta h?n oli ulkoap?in tulevana syyn?, aiheena siihen syv?sti vaikuttanut.
Eik? vain ulkopuolisena syyn?.
My?skin sis?puolinen syy, sis?puolinen aihe h?n oli ollut Johannekselle. Sill? eih?n h?n olisi ilman Liisaa tiennyt ollenkaan, ett? oli niin hyv?? ihmist? maailmassa.
Liisa oli haihduttanut h?nen ihmisvihansa ja ihmis-ylenkatseensa. Ja siit? tunnusti Johannes olevansa h?nelle ij?t kaiket kiitollinen.
Ensi kerran Johanneksen el?m?ss? oli p?iv? paistanut h?nen syd?meens?.
Paistanut pimeihin, routaisiin onkaloihin. Etsinyt ennen tuntemattomat voimat ja el?m?nvirrat esille sielt?.
Himoinnut oli Johannes ensin Liisaa. Oppinut vasta my?hemmin h?nt? syv?sti ja kauniisti rakastamaan.

2.
Liisa oli ollut ensin kuin kuolla havaitessaan, ettei Johannes en?? n?hnyt pelkk?? kasvinsisarta h?ness?.
Sitten oli ??ret?n, suunnaton riemu t?ytt?nyt h?net.
H?nen ei ollut pist?nyt p??h?ns? edes peitt?? riemuaan. Viel? v?hemm?n vastustella tai keimailla h?nelle.
Aivan heti h?n oli Johannekselle antautunut. Ik??nkuin se olisi ollut luonnollisin ja yksinkertaisin asia maailmassa.
Tuota he olivat usein itsekin yhdess? ihmetelleet. Johannes nauranut ja tehnyt pilaa, Liisa luonut silm?ns? alas ja ollut h?peiss??n. Mutta h?n oli aina l?yt?nyt siihen saman selityksen, joka nytkin Johanneksen korvaa hurmaten soinnahti h?nen syyshattunsa tihe?n harson takaa.
--Olithan sin? jo lapsuudesta saakka, sanoi Liisa, ollut kuin korkeampi olento minulle.
Kuinka h?n olisi voinut sys?t? luotaan h?nt?, jota h?n niin kauan oli halannut sielullaan ja ruumiillaan? Kuinka ev?t? mit??n niin pyh?lt? ja aineettomalta olennolta, jonka h?n oli luullut olevan kohotetun kaikkien maallisten intohimojen yl?puolelle?
--J?ljest?p?in tulit ehk? sent??n huomaamaan erehdyksesi, naljaili Johannes.
--Kyll?, vastasi Liisa samaan nuottiin. Et sin? niink??n pyh? ja aineeton ollut.
Siin? h?n oli sangen oikeassa. Johannes oli p?invastoin perin aistillinen.
Mutta Liisa oli iloinnut siit?kin ja ottanut vastaan h?nen kuumat hyv?ilyns? ik??nkuin hymyilev?ll?, ?idillisell? lempeydell? ja anteeksiantavaisuudella.
T?ll? alalla oli Liisa taituri. Ja h?n tuli viel? suuremmaksi taituriksi, kun h?n tiesi siten tuota jumaloitua miest? ilahduttavansa.
--Sin? oletkin ainoa nainen, joka koskaan on vaikuttanut aistillisesti minuun, virkahti Johannes ik??nkuin puolustuksekseen.
--Ja sin? ainoa mies, vastasi Liisa silm?nr?p?yksess?.
--Sinulla on ollut niin paljon miehi?, uskalsi Johannes huomauttaa.
--Juuri siksi min? olen heid?n suhteensa niin palovakuutettu.
--Minunkin suhteeni?
--En. Mutta tosi on, ettei aistihurmaus juolahda ensimm?iseksi mieleeni, kun sinua ajattelen.
Syvemm?t juuret kiinnittiv?t h?nt? Johannekseen. Yhteistunteen, yhteenkuuluvaisuustunteen, luonnollisen valikoimisen ja turvanl?yt?misen tunteen ij?isyyteen ojentuvat, ajallisuutta uhmaavat s?ikeet, joiden vuoksi h?n ilolla antoi, mit? toinen voi ottaa h?nest?.
Muuten h?n oli itse niin paljon aistirakkautta v??rink?ytt?nyt, ett? h?n oli oppinut sit? miltei vihaamaan ja halveksimaan. Johannes yksin saattoi en?? siin? suhteessa olla h?nelle miellytt?v?.
Oikeastaan olisi Johannes voinut olla is?, olla vanhempi veli h?nelle.
Liisa olisi ollut siihenkin t?ysin tyytyv?inen.
Mutta Johannes ei ollut tahtonut niin. Tahtonut samalla olla h?nen sulhonsa ja rakastajansa.
Siit? oli Liisa iloinnut viel? enemm?n. Tuntenut siten tulevansa yh? l?hemm? h?nt? ja h?net itseens? aina lujemmilla siteill? kiinnitt?v?ns?.
Ja alistunut h?nen oudoimpiinkin pyyteisiins? niinkuin alistutaan rakastetun lapsen oikuille, koska h?n kerran tahtoo niin. Sill? rakkaudessa, aistillisessa rakkaudessa, oli Liisa todellakin kuin ?iti ja Johannes kuin pikkupoika h?nelle.
N?in he olivat kolme pitk?? vuotta el?neet.
Nyt heid?n olisi ollut en?? hyvin vaikea omaansa toisen omasta erottaa.
He olivat kasvaneet yhteen. Heist? tuntui kuin ei heiss? en?? olisi ollut yht??n solua, joka olisi ollut vain toisen eik? samalla toisen omaa.
Ei yht??n ajatusta, tunnetta tai mielenliikett?,