Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella | Page 3

Kautta sieluni, eihän se ole huono lauseparsi!" --
Jakobsson purskahti entistä makeampaan nauruun.
Pertti Månsson katseli levottomasti ympärillensä. Toverinsa
nauruhimon ohitse mentyä lausui hän: "Nauruasi hauskempi olisi
kuunnella kertomusta tulevasta parikunnasta. Ken on morsian?"
"Merkillistä, ett'et sinä ole kuullut puhuttavan asiasta, josta kuitenkin
koko Tukholma tätä nykyä puhuu! Morsiamena on Elvira S----hjelm,
tuon kuuluisan kenraalin tytär." --
"Vai hänkö! Minä olen nähnyt hänen kerran taikka kaksi kirkossa; hän
on ihmetyttävän kaunis, milt'ei yhtä kaunis kuin Ebba Sparre." --

"Rikkaimpana kaikista tämän kaupungin nuorista naisista hän
kumminkin on pidettävä, sillä hän on isänsä ainoa lapsi ja perillinen" --
sanoi Jakobsson.
"Kaiketi on hänen isänsä nuo määrättömät aarteensa voittanut sodassa"
-- arveli Pertti Månsson.
"Niin on. -- Senpätähden moni väittääkin, että jos tuhansien munkkien
ja nunnain yhdistetyt kiroukset jotain voivat saada aikaan, niin eivät
nämät tavarat saata tulla hänelle siunaukseksi" -- säisti Jakobsson. He
olivat nyt ehtineet Drottninggatan nimisen kadun kulmaan, jossa he
poikkesivat mainitulle kadulle. Melu ja hälinä kuului nyt lähemmältä,
sillä tämän kadun varrella sijaitsi kenraalin palatsi.
Sen ulkopuolelle, kadulle, oli suuri joukko ihmisiä kokoontunut.
Muutamat heistä tirkistivät uteliaasti salin kirkkaasti valaistuihin,
koreasti koristettuihin ikkunoihin, joiden ohi juhlapukuihin puetuita
häävieraita tulvaili edestakaisin, toiset ja useammat heistä olivat
ahkerassa syömisen ja juomisen toimessa, oikein ahnaamalla käyden
ruokavarojen ja viinojen kimppuun. Näitä oli tuon ajan tavan mukaan
runsain määrin tarjona alhaisemman ja köyhemmän kansan
nautintohimon tyydyttämiseksi.
Että viinapikareita ja olvihaarikoita ahkerasti kallisteltiin, sen saattoi
päättää siitä, että hälinä ja huudot joka hetki kiihtymistään kiihtyivät.
Tässä muutamat riitelivät, toiset tuossa nauroivat laskien pilkkaa ja ivaa
samaan aikaan kuin muutamat joukosta täyttä kurkkua hurrasivat;
kenenkä kunniaksi, siitä oli tässä melskeessä mahdoton saada selkoa.
Ahdinko kadulla oli niin suuri, että vaivoin pääsi kulkemaan
väkijoukon lävitse. Mutta sekään ei onnistunut muille kuin niille, joilla
oli vahvat käsivarret tien avaajina. Tämän kohta tajusivat toverimme
Jakobsson ja Månsson. He pysähtyivät tutkimaan miltä kohdalta he
helpommin voisivat jo mainitulla tavalla raivata itsellensä tietä. Ett'ei
uteliaisuus ollut johdattanut heidän askeleitansa tännepäin, sen saattoi
nähdä siitä, ett'ei tuo muhkea, valaistu palatsi ensinkään vetänyt heidän
huomiotansa puoleensa. Eivät he myöskään pyrkineet ruoka- ja
viinapöytien luo. Sen sijaan he suurella huolella tarkastelivat kansaa ja

erittäin näkyi Jakobsson'ista, että hän jännitti kaikki kuulohermonsa
voidaksensa kuulla mitä täällä tuumailtiin ja puhuttiin.
Tuossapa seisoi mies, joka ylistämällä puhui kuningattaren onnellisesta
hallituksesta ja siitä äidillisestä huolesta, jonka hän aina oli osoittanut
alammaisiansa kohtaan; hän muistutti kuulijoitansa siitä
kunniarikkaasta rauhasta, jota kansa nyt nautti, ja kertoi lopuksi
monilukuisilla korusanoilla, mitenkä kuningatar juuri viime aikoina
valtakunnan nyt koossa oleville säädyille oli antanut sellaisia lupauksia
ja tehnyt sellaisia tarpeenmukaisia myönnytyksiä, että Ruotsin
valtakunnan onni ja loistoisuus niiden kautta kaikiksi ajoiksi oli
täydellisesti ta'attu. Hänen puoleksi päihtyneet kuulijansa ilmoittivat
raikkailla huudoilla mieltymystänsä kuningattareen. -- Jakobsson tunsi
puhujan olevan erään hovin palkkaaman vakojan. Hän lähestyi miestä
ja juuri samassa kuin tämä alkoi visertää uutta ylistysvirttä
kuningattaren kunniaksi astui hän ikäänkuin epähuomiosta hänen
varpaillensa. Ylistysvirsi jäi nyt sikseen, vaan sen sijaan pääsi niin
kimeä valitushuudahdus miehen huulilta, että se hetkeksi veti kaikkein
läsn'olijain huomion puoleensa.
Jakobsson tunkeutui kiireesti edemmäksi erään toisen joukon luo. Siinä
toimitti muuan melkoisesti väkeviä juomia nauttinut roteva ja
vahvannäköinen porvarin renki puhujan tointa. Hän kirosi voimainsa
mukaan valtakunnan aatelittomia säätyjä, koska eivät vielä olleet
päättäneet "kerrassaan pitkiä puheita pitämättä silpoa pirstaleiksi kaikki
aatelismiehet". He ovat -- niin vakuutti puhuja -- syypäät kaikkeen
onnettomuuteen ja kurjuuteen, mitä löytyy valtakunnassa "Jokaisen
rehellisen kansalaisen velvollisuus on vihata, vieläpä surmata heidät!
Naapurinsa koiraa saapi sääliä, mutta ei aatelismiehiä!" -- Lopuksi
vahvisti tuo valtioviisas porvarin renki puheensa senkin seitsemällä
valalla.
Sellainen puhe oli Jakobsson'ille mieliksi. Hänen huulensa vetäytyivät
tyytyväiseen hymyilyyn ja hän jupisi itseksensä: "Vilja on
tuleentumaisillansa, leikkuun aika pian lähestyy." Sitte kääntyi hän
katsomaan, oliko Pertti Månsson seurannut häntä. Huomattuansa
toverinsa seisovan aivan hänen selkänsä takana lausui hän hänelle:

"Nyt on meidän aika lähteä."
"Lähtekäämme vaan. Tässä todella onkin oikein pirullinen ahdinko!" --
vastasi Pertti Månsson.
"Ole siis valmiina seuraamaan minua" -- sanoi Jakobsson ja ojensi
käsivartensa niitä käyttääkseen muurinmurtajina.
Mutta ennenkuin hän tätä murtamistyötänsä alkoi huusi hän korkealla
äänellä porvarin rengille: "Sinä olet puhunut aivan niinkuin
isänmaatansa rakastavan miehen tulee puhua. Meidän täytyy
välttämättömästi kukistaa koko aatelisto! Lisäämällä tahdon liittää
tähän lauseeseni senkin muistutuksen, että ell'emme pian pääse tuosta
kevytmielisestä, tuhlaavasta kuningattaresta ja hänen jumalattomasta
seurueestansa, ell'emme pian saa prinssiä herraksemme ja
kuninkaaksemme, niin on hukka ja perikato käsissämme. Eläköön
prinssi Kaarle Kustaa!"
Kaikkein silmät kääntyivät nyt sitä suuntaa kohti, missä Jakobsson
seisoi, huomatakseen, kuka tuo ylen rohkea puhuja olikaan, joka näin
röyhkeästi uskalsi parjata itse majesteettia, mutta hän oli jo poissa.
Ainoastaan kiivaat kiroukset ja haikeat valitushuudot osoittivat sitä
rataa, jota myöten hän kelvollisten muurin-murtajiensa avulla oli
kulkenut halki väkitungoksen.
"Minä en milloinkaan tule autuaaksi, ell'et sinä tähän aikaan ensi
tulevana vuonna roiku hirsipuussa!" -- änkkäsi Pertti Månsson
hengästyneenä päästyään toverinsa kanssa väkijoukon läpi.
"Äläpäs tee tuollaisia kevytmielisiä valoja, sillä seuraus niistä on oleva
se, ett'et milloinkaan tule autuaaksi. Kun olet heimolaiseni, niin tuo