Muuan markkinamies | Page 9

vuoteen, eikä kelvannut enää milloinkaan ei kummiksi
eikä vieraaksimieheksi.»--»Enkö minä sitten saakaan lukea tätä?»
kysyin, minä itkien mummolta.
Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,
jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä
silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai
liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.--Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,
että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään
mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.
Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea
metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan
kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»--Ja kun minä
huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin
pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska
sen olet emännältä saanut.»
--No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?

--No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä
säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun
lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven
kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.
Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten
tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se
milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun
sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin
kapusin kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä
metsän väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon
ukkovaari oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan
mukaan, ja kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.
--Omia runojanneko?
--Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia
vain.--Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.
--Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin
saa, lisäsin siihen.
--Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla
kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun
oksalta suvisäällä.
Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»
--Onko herrallekin niin käynyt?--No, samahan taitaa olla kuninkaan
kuin kerjäläisenkin.
--Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään
enempää tuon miehen elämästä.
--Kuinkako sitten kävi?--Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin
kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä
kiertämään.
--Entäs te?
--Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,
kun jo tuli lähtö minullekin.--Oli, näetsen, sillä lailla, että minä kerran,
kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä kätkenytkään
sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet isännälle, jolle
olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa, että minä
metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista, jota ei
kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut», olivat
sanoneet--»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen kontin

pohjalla tuohiin käärittynä.»--Tuolla lailla olivat piiat
kannelleet--emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi--ja isäntä tukisti
minua ja otti kirjan pois.--»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä
varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä, pöllö,
osannut kannesta lukea maisterin nimeä.
--Mitäs te silloin?
--Mitäkö minän--En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun
ei nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan
korpeen ja ajattelin, että olkoot!--Mutta kun itku oli vähän karvasta
mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä lauluja,
joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta minä niistä
ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin kaatuneen
korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa
muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen
ja katkeroitui katkeroitumistaan.--Minä koettelin sitten
aukkopaikkoihin omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin,
niin että kun huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin
kokonaan, enkä minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja
mikä ei. Kaikki tuntui siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.
--Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?
--Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,
mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni puhella
kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä ajattelin ja
puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä tuntui sitten
aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi niin
kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa
laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen
ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan sanoja.
Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan ajatella, niin
sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ... enkä minä välistä
pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.
--Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina kasvavalla
uteliaisuudella.
--Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen
kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo siitä
itse lauloin:
Mitä kukut käki kulta, iloittelet ilman lintu, helakasti helkyttelet?

Kukutko sinä minulle, kaimallesi kaiuttelet, vai etkö aattele minua,
paimenpoikaa pienokaista, karjan kanssa kulkevaista----
Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja
kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas