Munkkiniemen Elsa | Page 2

joutunut sittemmin naimisiin
paljo mitättömämmän miehen kanssa, jolla ei mitään ollut, ja
päälliseksi oli suuri juomari ja viinan uhrina oli heittänyt henkensäkin.
Tyttärellensä ei hän ollut kertonut juuri mitään miesvainajastansa, sillä
hänen mielestään ei se asiaa auttanut jos lapselle kertoili juomarin isän
metkuja ja elämöimisiä.
Pitkät olivat sairaan lesken unettomat yöt. Tuskalla saivat tunnit
kuluneeksi. Erittäin hartaasti hän odotti vanhan seinäkellonsa lyöntejä.

Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva vanhus löi
aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä ollut tavallinen
ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello kaksikin. Nyt oli
kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi työ nousta
istualleen sängyssä. Siinä kun hän katseli onnettoman laihoiksi
kuihtuneita käsiänsä ja, muistellen niiden nuoruuden aikaista pyöreyttä,
vertaili vuoteellaan makaavan Elsan yhtä pyöreitä käsiä omiinsa, silloin
vyöryivät raskaat kyynelet äitiparan silmistä, sillä nyt jo saivat tytön
kädet raataa, ja mitä sitten -- jaa mitä sitten --? Ehkä nekin yhtä
onnettomana alas vaipuvat, jos Luoja sen niin sallii; ja hän itki.
Melkein jok'ikinen aamu itki hän samaa asiaa. Tyttökin noustessaan
aina huomasi, että äiti oli itkenyt, vaan ei hän voinut sitä muuksi
käsittää kuin taudin tuottamaksi suruksi. Vihdoin huononi äiti siinä
määrässä, ett'ei Elsa voinut jättää häntä ensinkään yksin, vaan täytyi
hankkia kotimies niin kauvaksi, kuin hän hankki lääkärin apua ja
rohtoja kaupungista.
Erinomaisella huolella hoiteli pieni Elsa sairasta äitiänsä. Kauvan
kestikin sairastusta, joka kysyi Elsalta tavatonta kykyä ja voimain
ponnistusta. Mutta hän oli oppinut jo nuorena sen läksyn, että jos mitä
tekee, tekee sen niin kuin Herralle ja niin se Herra, jota hän palveli,
auttoi ja vahvisti hänen lapsellisia ja vähäisiä voimiansa kestäviksi.
Vihdoin tuli Leski-Annan pääsin-päivä. Hän sanoi Elsalle:
"Nyt tyttäreni lähden minä maailmasta Isän tykö. Vaan kun minä olen
poissa, vaella sittenki elämäsi läpi Herran tiellä ja Jesuksen Kristuksen
uskossa. Rukoile Jumalaa varjelemaan sinua kaikesta pahasta ja sielun
viettelijän pauloista."
Kun sattumalta tuli siihen pari naapurin vaimoa, puhui hän heillekin
muutamia varoituksen sanoja, samalla iloiten siitä suuresta kunniasta,
joka häntä taivaassa odotti. Ja niin hän nukkui.
Kyynelsilmin katselivat vaimot hänen maallista osaansa sängyssä.
Ruumista kuihtunutta, jonka autuas sielu äsken oli jättänyt. Vaan Elsa
ei itkenyt.

KOLMAS LUKU.
Se kaunis Heleena ja hänen Matti-poikansa.
Elsa-paran raskaana huolena oli äitinsä maallisen osan saattaminen
haudan pimeään, mutta rauhaisaan leposijaan. Toinen naapurinaisista;
Lemströmska nimeltään ja luutien tekijä viraltaan, tarjoutui arkkua
hankkimaan. Ruumiin päänalaisen alla oli rahakukkaro. Siinä oli Elsan
koko perintö. Vaan kun kukkaron sisus tutkittiin, huomattiin, että rahaa
oli vähän näpisti arkun ostamiseen kaupungin puusepältä. Hautajaisten
pitämisestä ei puhettakaan.
Kun siinä eukot päätään kallistellen ja toisiaan silmiin katsellen
tuumivat, johtui Lemströmskan mieleen seuraava tuuma.
"Minä menenkin Munkkiniemen herrasväen pakinoille."
Silloin poistuivat molemmat naiset.
Kevät aurinko paistoi sisään mökin akkunasta.
Elsa puhdisteli ja siistiskeli paikkoja väliin vilkaisten äitiänsä sängyssä.
Ehdottomastikin tahtoi häntä vähän pöyristyttää. Pian lakkasi hän
siistimästä ja ajatteli mennä ulos -- jaa, ulos, mutta sitten ei uskaltaisi
tulla takaisin. Siinä oli hän kappaleen aikaa kahden vaiheella, ollako
sisässä vaiko ulos rientää. Vihdoin vakaantui hän mielipiteissään, kun
muisti äitivainajansa monta kertaa sanoneen, ett'ei tarvitse mitään
pelätä; se on joutuvaa epäuskoa.
Jonkun aikaa puuhattua, oli huone niin hyvässä järjestyksessä, kuin se
ruumiin sisässä ollessa saattoi tullakin. Juuri kun hän oli valmiiksi
kaikki saanut, kuului ääniä pihalta, jonne ei akkunasta voinut nähdä.
Samassa astuikin tupaan Munkkiniemen rouva ja Lemströmska.
"Jaha, vai jo Anna pääsi pois?" sanoi rouva. Vähän mietittyään sanoi
hän: "Ottakaa te Lemströmska, ja toimittakaa mitä siihen tarvitsee;
rahaa voitte käydä meiltä."

"Kiitoksia paljon!" sanoi Elsa.
"Kiitos kiittämästäsi lapsi! ja kiitos äitisi hoitamisesta sillä kukaan
vieras ei häntä niin hyvin olisi hoidellut. Ja sinä saat tulla meille
palvelukseen, kun äitisi on haudattu."
Sen sanottuaan poistui rouva huoneesta.
"Kyllä minä tiedän ne rahan antamiset, että jos minä paljon kulutan,
niin kina siitä tulee. Mutta mieheni saa tehdä arkun ja sillä tavalla
koetetaan päästä niin vähällä kuin suinkin mahdollista, ett'ei rouvan
rahapussi tule liiaksi rasitettua. Niin, rouvan eli herrankohan lienee
pussi, vaan kyllä minä tiedän, ett'ei siitä paljon lieviä enemmän kuin
muiltakaan oikeassa asiassa, vaan kyllä turhassa!" sanoi Lemströmska.
Neljän päivän kuluttua oli sunnuntai. Elsa ja Lemströmska olivat
hautajaiset niin puuhanneet, että ruumis vietiin kärryissä ja he kävelivät
jäljessä. Hautasaattona oli Elsa, Lemströmska miehineen ja kolme
Munkkiniemen renkiä, kuin myöskin yksi Munkkiniemen piika.
Tuossa matalassa töllissä sitten illalla juotiin kahvit pullan kanssa, ja
keskusteltiin vapaasti kaikenlaista. Sillä herrasväki ei häirinnyt
läsnäolollansa töllin yksinkertaisia hautajaisia.
Myöhällä lähtivät vieraat pois iloisina, vaikk'ei suinkaan runsaasti
ravittuina; sen vajauksen sai palkita oma koti, oma ruoka. Elsan huviksi
jäi mökkiin maata Munkkiniemen piika. Niinpä tytöt itsensä siunattua
yönsä levollisesti töllissä nukkuivat, ett'eivät yhtään vavahdelleet eikä
säikkyneet.
Seuraavana aamuna kun heräsivät, meni Munkkiniemen piika Sanna
kotiinsa, jättäen Elsan tölliinsä. Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä hänen
nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa.
Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö
luutia kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä
viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli