Muistoja lapsen ja hopeahapsen 3 | Page 9

ajattelimme me ja arvelimme, ett? h?n pian palaisi takasin purjehdusretkelt??n, sill? h?n ei ollut ottanut mukaansa passia, ei rahaa eik? edes vaatteitakaan. -- Me odotimme kauan, mutta h?n ei palannut.
H?n oli jatkanut matkaansa halkojaalalla ja tultuaan Furusundin ja Tukholman v?lille, nousi h?n maihin er??seen t?m?n reitin varrella sijaitsevista suurista herraskartanoista, jossa h?n esitteli itsens? is?nt?v?elle ja lateli pitk?n ja uskottavalta kuuluvan jutun siit? kuinka h?n muka oli parhaillaan ollut lintuja ampumassa ulkosaaristossa kun myrsky oli h?net ajanut er??lle kalliolle, kuinka h?nelt? sitten venhe karkasi ja h?net vihoviimein pelasti vaikeasta asemastaan er?s ohi purjehtiva halkojaala. Talossa uskottiin suomalaisen paroonin puheet sanasta sanaan ja anteliaasti h?nelle annettiin mit? h?n vain tarvitsi. Sielt? meni h?n Tukholmaan, jossa h?nen hell?n tunneliekkins? valtijatar silloin asusti.
Siell? haki h?n k?siins? meid?n kaikkien vanhan hyv?n yst?v?mme, n?yttelij? Vilhelm ?hman'in, joka otti huolekseen tarpeellisten muodollisuuksien toimittamisen. Kun kaikki oli kuntoon j?rjestetty, vuokrasi ?hman vaunut, joihin h?n itse, sulhanen, morsian ja h?nen ?itins?, pesij?t?r, istuutuivat ja ajoivat siten papin pakinoille, jossa vihkiminen ?kki? toimitettiin. Sielt? meniv?t he er??seen Tukholman ulkoravintolaan, jossa ?hman tarjosi h??seuralle yksinkertaisen p?iv?llisen t?m?n vapaaherrallisen vihki?isjuhlan lopettajaisiksi.
Syksyll? palasi nuori pari Helsinkiin, jossa rouva asetettiin asumaan johonkin taloon kauaksi Hietalahden seudulle ja piilotettiin huolellisesti maailman katseilta. Aavistettiin kyll?, ett? h?n asui kaupungissa, mutta h?n oli niin hyvin k?tketty, ett? oli kerrassaan mahdotonta saada selville miss? h?n majaili, vaikkakin monta tutkistelua ja etsiskely? toimeenpantiin. Vihoviimein, kuitenkin vasta kev?tpuolella, onnistui veli Vilhelm Klinckowstr?min saada viekkaudella urkituksi tietoonsa tuon paikan. H?n vuokrasi n?et posetiivin, jota h?n soitatti syrj?isten talojen pihoissa ja kulki itse soittajan mukana valepuvussa, leuassaan tuuhea tekoparta, joka teki h?net kerrassaan tuntemattomaksi. Ja aivan oikein, viekkaus onnistui hyvin, sill? er?ille portaille ilmestyi varomattomasti kyll? etsitty henkil?. Nyt oli vihdoinkin p??sty varmuudella asian perille, eik? sit? siis pitemm?lti en?? voitu salata.
Vanhempien suru oli rajaton, mutta samalla voimaton, sill? tekonen oli jo nyt tehty, ?fait accompli?, eik? sit? en?? voinut muuksi muuttaa. Ja hyvin voidaan sent?hden kuvitella ylpe?n kreivit?r Louisen monet py?rtymyskohtaukset kun h?n sai tiet?? veljenpoikansa liitosta.
Vaikkakaan h?n ei ollut korttipelari eik? oikeastaan mik??n tuhlari, oli h?n kuitenkin ennen pitk?? joutunut rappiolle yksinomaan sen vuoksi ett'ei h?n kyennyt hoitamaan itse??n eik? omaisuuttaan. Maatilat t?ytyi my?d? toinen toisensa per?st?, lopuksi itse p??tila Hiiskola vuonna 1868, jolloin my?skin nuo kalliit, korkeata sukuper?? esitt?v?t muotokuvat ja vaakunamerkeill? koristettu suuri p?yt?astiasto h?visiv?t kuin akanat tuuleen. Osa niist? lienee joutunut kokoelmiin.
H?nen muutamat yst?v?ns? ostivat h?nelle pienen talonpoikaistalon, Ryt?n tilan Vihdin pit?j?ss?, jossa h?n sitten polttimotarkastajana eleli kuolemaansa asti, 1883, kuitenkin tuossa v?h?p?t?isess?kin asemassa esiintyen aina samana luontoper?isen? vapaaherrana ja herkkuilijana kuin aina ennenkin.
H?nen leskens?, vapaaherratar Ottilia, eli miehens? j?lkeen viel? seitsem?ntoista vuotta, el?tt?en itsens? ompelemisella ja leiv?n leivonnalta. H?n oli viimeinen, joka meid?n maassamme kantoi tuota suurta nime?.
Sic transit gloria mundi! (Niin h?ipyy maailman kunnia.)
* * * * *
Joll'ei tiet?isi, ett? se on mahdotonta, voisi olla taipuisa arvelemaan, ett? Herman Bang olisi ottanut aiheensa erinomaiseen romaniinsa ?Haabl?se sl?gter? t?m?n suurellisen suvun n?ist? kolmesta viimeisest? sukupolvesta. Se on n?et pitkin matkaa aivan samanlaista tarinaa, ja osoitetaan siin?, eit? kun vanha suku, jolla on jaloja perinn?istapoja, solmii yhteyksi? ja liittoja sellaisten sukujen kanssa, joilla tuollaisia luontaisia vaistoja ei ole, syntyy siit? jonkinlainen sekarotu, joka saattaa suvun polvesta polveen yh? alemma, huonommaksi, kunnes se vihdoin hajoaa tahi vaipuu olemattomuuden h?m?ryyteen.

XXIV.
MUUTAMIA AATELISHOVEJA.
1850--60.
Useissa edellisiss? luvuissa olen jo koettanut kuvailla meid?n kanssak?ymispiiri?mme ja kuinka puoli vuosisataa sitten asuttiin, elettiin ja huviteltiin Helsingiss? siin? seurapiiriss?, johon min?kin kuuluin. Useimmat kuvauksistani ovat olleet talvisia kuvia ja senvuoksi tahdon seuraavassa kertomukseni t?ydent?? muutamilla kes?el?m?? esitt?vill? kuvilla, ottaen ne kes?isest? el?m?st? er?iss? suuremmissa, tutuissa aatelishoveissa. Kukin k?sitt?? helposti, ett? kaikki oli siihen aikaan aivan toisenlaista, sill? eih?n silloin viel? ollut mink??nlaisia rautateit? ja h?yrylaivatkin olivat sangen harvinaisia. Siihen aikaan matkusti kukin tavallisesti omalla ?kaleskallaan? ja usein omilla hevosillaan. Matka ei n?inollen kovin nopeasti luistanut ja sit?paitsi pys?hdyttiin sit? muutamaksi tai muutamiksi p?iviksi yst?vien luo, jolla aikaa hevoset lep?iliv?t jatkuvaa matkantekoa varten. Tavallisesti l?hdettiin tuollaiselle matkalle joka kes? ja ne perheet, jotka asuivat kymmenen tai kahdentoista penikulman alueella, luettiin kanssak?ymispiiriin kuuluviksi.
Kun olin saanut lyyran lakkiini, muodostuivat kes?n hauskimmiksi huvituksiksi joskus vanhempieni kanssa mutta useimmiten yksin tekem?ni vierailumatkat tuttaviemme luo heid?n maatiloilleen, varsinkin jos perheess? sattui olemaan yhdenik?ist? nuorta v?ke?. Ei siin? kyllin ett? vieraat aina syd?mellisesti tervetulleiksi toivotettiin, vaan muodostuivatpa vierailut pian suoranaiseksi velvollisuudeksi, jonka laiminly?misest? suuresti pahastuttiin.
Pyyd?n lukijan hyv?ntahtoisesti seuraamaan minua er??ll? t?llaisella matkalla muutamiin suurempiin Helsingin ja Turun v?lill? sijaitseviin aatelishoveihin. Samallaisia maatiloja oli kyll? hajallaan maan etel?- ja sis?osissa, vaan koska minun tieni vasta paljon my?hemmin johti sille suunnalle, sivuutan ne nyt t?ll? kertaa.
Matkalla p??kaupungista l?nteenp?in pys?hdyttiin ensim?isen kerran Pikkalan kartanoon Siuntion pit?j?ss?; talo oli siin? kauniilla paikalla samannimisen joen ja lahden rannalla. Sen omisti siihen aikaan kenraali, parooni Erik Silfverhjelm.[1] Tilan rakennukset olivat aivan ?skett?in rakennetut ja v?ikkyi niiss? viel? uutuuden leima, kaikki oli upeaan kuntoon j?rjestetty ja hienoa, osoittaen ett? omistajan t?ss? talossa ei tarvinnut kulungeista eik? menoista v?litt??. Kun h?n