Minkä mitäkin Italiasta | Page 3

ja maisema alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivest? rakennettuja kyli?. Samalla tein sen huomion, ett? vuorten rinteilt? v?heni mets?t. Pitk?t matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sit? mukaa tulivat n?k?piirin ??riviivat py?re?mmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki ennusti sit?, ett? oli tulemaisillaan alanko. Rautatien my?t?maat eiv?t my?sk??n olleet niin t?rm?isi? kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja l?ysi jokilaaksoja, seurasi niit? ja sen mutkat k?viv?t pitk?veteisemmiksi.
Uupuneena y?n valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vet?ysin pois ikkunasta ja paneusin pitk?lleni nukkuakseni.
Lienenk? siin? nukkunut muutamia tunteja, kun her?sin ja--her?sin Italiassa.
Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heid?n tulostaan Italiaan olin kuvaillut, ett? se tapahtuisi v?hitellen ja asteittain, ett? ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin v?h?n voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein tiet?m?tt?, miss? se oli alkanut. Olin jo edelt?p?in siit? nauttinut.
Mutta n?in? nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, ett? kun nukkuu yhdess? maassa, niin her?? jo toisessa. Enk? tahdo sanoa, ett? nautinto siit? olisi pienempi.
Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siit? katselemaan ulos, en tosin ensin n?e muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia, jotka seisovat h?kkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sill? joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka p?iv? samanlaista junaa katselevat. Aseman takana on laakea kentt?, jonkinlainen harvaan ja s??nn?llisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta pinnasta pist?? esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siin? ei ole viel? mit??n erinomaista.
Mutta miss? on lumi ja miss? ovat vuoret?
Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee er?s toinen vaikutus p??lleni ja saa minut v?h?ksi aikaa kokonaan valtaansa, niin kokonaan, ett? se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa ne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen tekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sill? kaikki on ymp?rill? kulona. Heilim?iv?n ilman hajua ei my?sk??n, sill? vilja on jo aikoja sitten korjattu. Eik?h?n t??ll? ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu silt? kuin ne kaikki ja kaikki maailman suloisimmat lemut yhteens? olisivat alkaneet maasta kohota ja ilmaan levit?. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyynin?, kuivina kes?-iltoina siell? kotona, kun jostakin kaukana palaneesta suosta tai mets?st? tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen yhdistynyt lemu. Mutta t?m? on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni jalompaa. Se on jotakin vahakynttil?n ja suitsutuksen sekaista, sen voisi my?skin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta; mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelm?puiden hengityst?.
Tekisi mieli sulkea silm?t, est?? n?k?aistin sekoittamasta sit? tunnelmaa, johonka ainoastaan hengitt?m?ll? voi tulla. Mutta silm? hakee sekin osansa ja l?yt?? sen.
Lumi ja vuoret? ?skenh?n olimme niiden keskess?, mihink? ne nyt ovat joutuneet?
Tuollahan ne ovatkin... Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin katsellen n?kyy ensin tuossa l?hell? olevan sillan kaaret ja v?h?n edemp?n? toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tiet??, kuinka monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siint?? muutamia majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse ... siell? ovat vuoret ja lumi.
Nuo julmat j?ttil?iset, jotka ?sken olivat tukehduttaa syleilyyns?, jotka tuntuivat niin k?mpel?ilt?, raaoilta ja ep?yst?v?llisilt? huokuessaan kylmyytt??n ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi, lempe?ksi, herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leve?, sinisen ruskea ryhm?, joka asteittain kohoaa ja kohotessaan v?rilt??n vaalenee. Siin?, mihin aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemm? silm? nousee, sit? enemm?n niit? ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat yhdeksi ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkki?, ja pinnat, joita se peitt??, hohtelevat kuin sametti. Silm? luulee tuntevansa samaa hyv?ily? kuin mink? tuntee k?si, kun se silkki? ja samettia hivelee. Siin? n?kee ensin vain v?rej? niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun v?h?n aikaa sit? tarkastaa, niin esiintyv?t muodot ja pienetkin yksityiskohdat l?hemp?n? rinteill?: vaaleat kirkontornit ja pienet kaupungit, matalat sel?nteet ja v?h?n korkeammat mustemmat mets?t ja lumiset lakeudet niiden v?liss?.
Mutta kaikkein ylimp?n? on itse rajaviiva. Ja se rajaviiva saa minut yhdess? hetkess? ymm?rt?m??n kaikki, mit? on sanottu, ja mit? olen n?hnyt Italian taiteesta: sen hienoudesta, sopusuhtaisuudesta, ihanteellisuudesta ja muotojen puhtaudesta. Se tuskin erottuu tuo viiva taivaasta ja pilvist?. Mutta se erottuu siit? kuitenkin kuin tuskin n?kyv? liitos maan ja taivaan v?lill?. Samalla kun se on toisen viimeinen huippu yl?sp?in, on se toisen ensimm?inen aste alasp?in. Enk? min? en?? ihmettele, miksi ne vanhat mestarit katsoivat luonnolliseksi sovittaa samaan kehykseen taivaat ja maat ja asuttaa ne molemmat ja miksi heid?n taulunsa kuitenkin tuntuvat niin inhimillisen luonnollisilta.
Junan taas kulkiessa eteenp?in poistuu maisema poistumistaan ja laskeutuu alppien ??riviiva yh? alemma, muuttuen lopulta sinenpunertavaksi aallon harjaksi, joka ei liiku, mutta kuitenkin el?? --niinkuin vanhoissa freskomaalauksissa el?? suuren taiteilijan vet?m? kauneuden viiva viel? sittenkin, kun vuosisatain vaikutukset ovat siit? kuluttaneet pois sen v?rit ja aivan n?kym?tt?miksi hanganneet niiden hellemm?t vivahdukset.
1893.

VENETSIASSA.
Illalla en ollut viel? saanut oikeaa k?sityst? siit?, minne olin tullut. Rautatieaseman puolipime?ss? rannassa oli ollut rivi soikeita korkeakokkaisia venheit?, mustia kuin ruumiskirstuja. Tiet?m?tt? oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdess? niist?, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrj??n ja katsottiin ulos ikkunasta, oli venhe jo liikkeess?, vaikkei kuljettajaa n?kynyt. Ainoastaan melan loiske,