Mesikämmen; Musti; Ahven ja kultakalat | Page 9

Matti on järkähtämätön. Hän on jo huomannut toisen ostohalun
eikä ole taipuvainen hellittämään penniäkään.
Huokaisten täytyy mustalaisen avata räsyinen lompakkonsa, joka
hänellä on syvällä paidan alla, ja lukea Matille kouraan viisi kirkasta
sadanmarkan seteliä.
--Sukkela mies, ovela mies! kehaisee mustalainen kauppatoveriaan.
Parahan orihin hinnan sait.
--Tokko nämä lienevät oikeitakaan? kysyy Matti piloillaan.
Mustalainen vannoo ja vakuuttaa. Kyllähän Matti setelirahat tuntee,
ilman vain suotta aikojaan toista kiusoittelee. Pistää vihdoin rahat
taskuunsa ja sanoo vielä kerran Nallen päätä silittäen:
--Hyvästi nyt, Nalle rukka! Kyllähän minun sinua ikävä tulee. Mutta
mitäs teet! Vanha on jo äitimuorikin ja tarvitsee särpimen apua.
Nalle ynähtää surumielisesti vastaan niinkuin vasikka aidanraosta.
Mustalainenkin pyrkii siihen päätä silittämään. Mutta Nalle puistaa
päätään silloin niin äkeästi, että toinen heti tempaa kätensä pois.
--Tokko tuo edes vieraisiin tottunee! hymähtää Matti.

Mustalainen viuhauttaa piiskalla ilmaan ja näyttää valkeita hampaitaan.
--Tottuu, hyvinkin tottuu, ole varma, veikkoseni! virkkaa hän iloisesti.
--Muistakin, että pidät hyvänä sitä, varoittaa Matti vielä.
--Kuin kultaa kämmenellä kannan, vakuuttaa mustalainen. Hyvä karhu,
viisas karhu, mutta viinanjuoja karhu. Ei tee tenää selvinpäin.
Näin oli kauppa päätetty ja Nallen kohtalo ratkaistu jälleen hänen omaa
tahtoaan vähääkään tiedustamatta.
Vielä varoitti Matti mustalaista, että tämä koettaisi saada Nallen pois
kaupungista niin huomaamatta kuin suinkin. Mustalainen sanoi kyllä
yskän ymmärtävänsä.
--Liet varastanut sen jostakin? naurahtaa mustalainen, viekkaasti silmää
vilkuttaen.
--Huuti, heittiö! Mene sinä ja varasta kirkonkukko!
Matti poistui kiireesti raatimiehen pihasta. Oli kuin olisi paha omatunto
ajanut takaa häntä ja hän tuntenut syntirahoja kantavansa.
Sinne se jäi nyt Nalle, mietti hän vielä kaukana kaupungilla
astellessaan. Hyvähän toki, että henkensä säilytti! Mutta ei se ole leikki
mustalaisenkaan komennon alla mieron tietä taivaltaa...
Hänestä oli kuin hän olisi oman veljensä myönyt. Eikä hän tuonut
yhtään uutta koirankujetta kotikylään näiltä markkinoilta palatessaan.

RUUSUJA JA OHDAKKEITA.
Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi
niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja
hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.

Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.
Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli
kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin
sielunsilmien edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus
kultaisena kangastanut.
Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia
koettelemuksia.
Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin
toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain senverran,
että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä ja iloista
väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.
Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin
minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.
Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu
rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan,
maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen
makuusijansa oli.
Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut
ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat
mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä
millään tavalla epäluonnollisena.
Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma
henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman
vähimpään.
Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan.
Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä yleisön
edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle paljon
huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen piiskan
ja sokerin avulla.

Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä
vesilasia nokkansa päällä.
Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni
vuoronperään.
Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja
jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka
mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.
Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan
vimmatusti käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja
suutelemaan ja hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua,
suklaatia, marmelaatia ja makeisia.
Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt aina.
Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen päälliköltä
aimo selkäsaunan.
Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.
Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka
hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.
Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen
mies, joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat
säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt
mieli peittää korvansa, painua maan alle.
Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.
Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!
Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon
nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta
samassa määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen
kykynsä ynnä kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin
hänen sydämensä salainen kaihomieli.

Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana
hongikossa vaeltaa, voi sen selittää.
Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen nuoren
miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä seikkailuhalua. Se
kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat jättiläismetsät
ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat tuntemattomat
hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis...
Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla
sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin päivä
ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet...
Mutta enin kertoi se hänelle suurista,