Mehiläisten elämä | Page 9

aatteen tai jumalan, joka ei ole vähimmin
oikeudenmukainen eikä vähimmin järjellinen, minkä voisi mielessään
kuvailla, vaikka se kenties onkin ainoa, jota me emme vielä ole totisesti
palvelleet,--tarkotan tulevaisuutta? Koetamme joskus ihmiskunnan
historiassa arvioida jonkun kansan tai rodun siveellistä voimaa ja
suuruutta emmekä löydä muuta mittakaavaa kuin sen ihanteen
pysyväisyyden ja suuruuden, jota ne tavottavat, ja sen
itsensäkieltäymisen, jolla ne sille antautuvat. Olemmeko useasti
kohdanneet ihannetta, joka olisi suuremmassa määrin Kaikkeuden
pyrkimysten mukainen, joka olisi järkähtämättömämpi, ylevämpi,
epäitsekkäämpi ja selväpiirteisempi, sekä itsekieltämystä, joka olisi
täydellisempi ja sankarillisempi?

XI
Omituinen pieni yhteiskunta, joka on niin johdonmukainen, niin vakava,
niin tosiasiallinen, niin tarkka ja niin säästäväinen, ja kuitenkin on niin
suuren ja pettävän haaveen uhrina! Pieni päättäväinen ja
syväluonteinen kansa, jota ravitsee kesän lämpö ja valo sekä kaikki,
mikä luonnossa on puhtainta, kukkien sielu, s.o. aineen silminnähtävin
hymy, sen liikuttavin ponnistus onnea ja kauneutta kohti, kuka meille
on selvittävä ne ongelmat, jotka te olette ratkaisseet ja jotka ovat
jääneet meiltä ratkaisematta, ne kokemukset, jotka te olette
saavuttaneet ja meidän vielä tulee saavuttaa? Ja jos on totta, ettette ole
ratkaisseet näitä ongelmoita, saavuttaneet näitä varmoja kokemuksia
järjen avulla, vaan jonkun alkuperäisen ja sokean vaiston kautta, niin
minkä vielä ratkaisemattomamman arvoituksen jätättekään meidän
ratkaistavaksemme? Pieni kaupunki, täynnä uskoa, toiveita,
salaisuuksia,--miksi sinun satatuhatta neitsyttäsi suostuu työhön, johon
ei yksikään ihmisorja milloinkaan ole alistunut? Jos ne säästäisivät
voimiansa, kieltäytyisivät hiukan vähemmän, alistuisivat pienemmällä

innolla vaivoja kestämään, niin ne saisivat vielä nähdä toisen kevään ja
toisen kesän; mutta sinä juhlahetkenä, jolloin kaikki kesän kukat niitä
kutsuvat, näyttää kuolettava työn huumaus ne vallanneen, ja
siipirikkoina, ruumis kutistuneena ja haavojen peittämänä ne joutuvat
melkein kaikki vähemmän kuin viiden viikon kuluessa kuoleman
omiksi.
"Tantus amor florum, et generandi gloria mellis", huudahtaa Virgilius,
joka Georgica runoelmansa neljännessä, mehiläisille omistamassaan
kirjassa on meille säilyttänyt antiikin viehättävät erehdykset, jolloin
luontoa katseltiin silmin, joita vielä mielikuvituksen luomien jumalien
läsnäolo häikäisi.

XII
Miksi ne kieltäytyvät unesta, hunajan nautinnosta, rakkaudesta, niistä
viehättävistä joutohetkistä, joista esimerkiksi niiden siivekäs veli,
perhonen, osaa täysin mitoin nauttia? Eivätkö ne voisi elää niinkuin
tämä? Nälkä ei niitä työhön pakota. Kaksi, kolme kukkaa riittää niiden
ravinnoksi, ja kuitenkin ne käyvät kahdessa-, kolmessasadassa kukassa
joka tunti kootakseen aarretta, jonka suloutta ne eivät saa nauttia. Mitä
niitä niin suuri vaiva hyödyttää, mistä ne saavat niin suuren
luottamuksen ja uskon? Onko siis aivan varmaa, että sukupolvi, jonka
hyväksi te kuolette, ansaitsee tämän uhrauksen, että se on oleva
kauniimpi ja onnellisempi, että se on tekevä jotakin, jota te ette ole
tehneet? Näemme teidän päämääränne, se on yhtä selvä kuin meidän: te
tahdotte elää jälkeläisissänne yhtä kauan kuin itse maapallo, mutta
mikä siis tämän suuren päämäärän päämäärä ja tämän ikuisesti
uudistuvan olemassaolon tehtävä on?
Mutta emmekö juuri me turhaan vaivaa itseämme epäilyksillä ja
erehdyksillä, emmekö ole lapsellisia haaveilijoita, jotka kyselemme
teiltä turhia? Vaikka te olisitte kehityksestä kehitykseen tulleet
kaikkivaltiaiksi ja autuaiksi, vaikka olisitte saapuneet korkeimmille
huipuille, joilta hallitsisitte luonnon lakeja, vaikka olisitte vihdoin
kuolemattomia jumalattaria, niin me teiltä yhä kyselisimme ja

tutkisimme, mitä te toivotte, mihin te pyritte, mihin aiotte pysähtyä ja
milloin julistaa olevanne ikävöimisestä vapaat. Me olemme niin luotuja,
ettei mikään meitä tyydytä, ettei meistä millään näytä olevan itsessään
omaa tarkotustansa, ettei mikään näytä olevan olemassa sinänsä, ilman
salattua päämäärää. Olemmeko voineet tähän päivään asti mieleemme
kuvailla ainoatakaan jumalistamme, raaimmasta järjellisimpään asti,
ajattelematta häntä heti toimivaksi, pakottamatta häntä luomaan
tuhansia olijoita ja esineitä, etsimään tuhansia tarkotusperiä
ulkopuolella omaa itseänsä? Tyydymmekö koskaan edustamaan
tyynesti muutamaksi hetkeksi erästä mieltäkiinnittävää aineen
toiminnan muotoa, vaipuaksemme heti kaipauksetta ja kummastumatta
toiseen olomuotoon, siihen, mikä on tajuton, tuntematon, nukkuva ja
ikuinen?

XIII
Mutta älkäämme unohtako pesää, jossa parvi alkaa käydä yhä
kärsimättömämmäksi, pesää, joka kuohuu tulvillaan mustia, väräjäviä
aaltoja, niinkuin astia, joka pihisee auringon helteessä. On keskipäivä,
ja saattaisi miltei sanoa, että tässä polttavassa helteessä pesän ympärillä
kasvavat puut hellävaroin pidättävät lehtiänsä lepattamasta, niinkuin
ihminen pidättää henkeänsä jotakin suloista mutta samalla vakavaa
odottaessaan. Mehiläiset antavat hunajan ja tuoksuvan vahan ihmiselle,
joka niitä hoitaa, mutta suurempiarvoinen, kenties, kuin hunaja ja vaha,
on se asianhaara, että ne saattavat hänet huomaamaan kesäkuun riemua,
että ne saattavat hänet nauttimaan kesän sulokuukausien sopusoinnusta,
että kaikki, mikä niiden elintoimintaa koskee, samalla on yhteydessä
kirkkaan taivaan, kukkien juhlan, vuoden onnellisimpien hetkien
kanssa. Ne ovat ikäänkuin kesän elävä sielu, runsauden hetkiä mittaava
kello, kohoovien tuoksujen nopea siipi, ilmassa aaltoilevien säteiden
henki, väräjävien valovivahduksien hento surina, yhä vaihtuvien
ilmanaaltojen nouseva ja laskeva laulu, ja heidän lentonsa on lämmöstä
syntyvien ja valossa elävien lukuisten pikku ilojen näkyväinen merkki,
niiden varma, sointuisa sävel. Ne saavat meidät ymmärtämään
luonnollisten onnen hetkien sisimmän äänen. Joka ne on tuntenut, joka
niitä on rakastanut, hänestä kesä ilman mehiläisiä tuntuu yhtä ikävältä,

yhtä puutteelliselta, kuin jos se olisi ilman lintuja ja kukkia.

XIV
Se, joka ensi kerran näkee väkirikkaan pesän parveilun huumaavaa ja
sekasortoista ilmiötä, on jotenkin ymmällään ja lähestyy vain
pelonsekaisilla tunteilla. Hän ei enää tunne työhetkien vakavia ja
rauhallisia mehiläisiä samoiksi. Hän oli nähnyt niiden