Mehiläisten elämä | Page 4

koko kansansa äiti, tuhannet
suvuttomat työmehiläiset, jotka ovat epätäydellisiä, hedelmättömiä
naaraita, ja vihdoin jokunen satakunta koiraksia eli kuhnureita, joiden
joukosta on valittava ainoa kovaonninen puoliso tulevalle
ruhtinattarelle, jonka työmehiläiset valitsevat hallitsevan emon
vapaaehtoisen tai vähemmän vapaaehtoisen lähdön jälkeen.

VI
Ensi kertaa pesää avatessaan tuntee miltei samaa jännitystä kuin jos
häpäisisi jotakin tuntematonta, jossa kenties piilee pelottavia yllätyksiä,
esimerkiksi jos rikkoisi haudan rauhaa. Mehiläisten ympärille on
kutoutunut tarusto, joka puhuu uhkauksista ja vaaroista. Mieleen on
jäänyt kiusallinen muisto niiden pistoksista, joista aiheutuva tuska on
siksi erikoista laatua, ettei sitä voi mihinkään muuhun verrata,
leimahtava kuiva kipu, niin sanoakseni jonkunmoinen erämaan liekki,
joka leviää haavotettuun jäseneen, ikäänkuin jos nämä auringon tyttäret
olisivat isänsä kiihtyneistä säteistä imeneet räjähyttävää myrkkyä
voidakseen sitä vaikuttavammin puolustaa niitä suloaarteita, joita ne
hänen ehtoisina hetkinään kokoovat.
Totta on, että pesä silmänräpäyksessä muuttuu urhoollisuuden ja vihan

palavaksi pensaaksi, jos sen varomattomasti avaa joku, joka ei tunne
eikä kunnioita asujanten luonnetta ja tapoja. Mutta tuskinpa on mitään,
jota voisi nopeammin saavuttaa kuin tuon vähäisen taitavuuden, jota
tarvitsemme voidaksemme pesää rangaistuksetta käsitellä. Tarvitaan
vain hiukan savua, jota sinne oikeaan aikaan puhalletaan, paljon
kylmäverisyyttä ja lempeyttä, ja nuo hyvin varustetut työmehiläiset
sallivat ryöstön tapahtua ajattelemattakaan käyttää pistintänsä. Ne eivät
tunne herraansa, niinkuin on väitetty, ne eivät pelkää ihmistä, mutta
tuntiessaan savun katkun ja huomatessaan nuo levolliset liikkeet, jotka
hapuilevat niiden asunnossa niitä itseään uhkaamatta, kuvittelevat ne
mielessään, ettei ole kysymys suuren vihollisen hyökkäyksestä, jota
vastaan saattaisi puolustautua, vaan luonnon voimasta tai
mullistuksesta, johon on viisainta alistua. Ne eivät ryhdy turhaan
taisteluun, vaan sen sijaan ne tahtovat, täynnä viisautta, joka erehtyy
sen tähden, että se katsoo liian kauas, pelastaa ainakin tulevaisuuden.
Ne syöksyvät senvuoksi hunajavarastoon ammentaaksensa siitä ja
kätkeäksensä itseensä ravintovaroja, joiden avulla voivat muualla,
missä tahansa ja heti paikalla, perustaa uuden yhteiskunnan, jos entinen
hävitetään tai jos niiden on pakko se jättää.

VII
Kun avaa havaintopesän[3] asianymmärtämättömän nähtäväksi, tuntee
hän ensin pettymystä. Hänelle oli vakuutettu, että tässä lasiarkussa oli
kätkettynä verraton toimeliaisuus, lukemattomia viisaita lakeja,
hämmästyttävän paljon neroa, salaperäisyyttä, kokemuksia, laskelmia,
tietoja, erilaisia toimia, ennakkosuunnitteluja, varmuutta, järkeviä
tapoja sekä outoja tunteita ja hyveitä. Hän ei siinä erota muuta kuin
sotkuisen sikermän punakeltaisia marjasia, jotka miltei muistuttavat
paahdettuja kahvipapuja tai ikkunaa vasten sullottuja rusinoita. Nämä
marjaraukat ovat enemmän kuolleita kuin eläviä, tekevät vain silloin
tällöin hitaita, katkonaisia ja käsittämättömiä liikkeitä. Hän ei tunne
niitä noiksi ihailtaviksi valopisaroiksi, jotka äsken lentää liihyttelivät
sinne tänne, tuhansien puhjenneiden kukkien eloisassa,
kullankiiltävässä, helmikirkkaassa henkäyksessä.

Ne värisevät pimeydessä. Ne ovat sulloutuneina jähmettyneeksi
joukoksi, niitä saattaisi verrata sairaisiin vankeihin tai valtaistuimelta
karkotettuihin kuningattariin, joilla oli vain hetken loistoaika puutarhan
helottavien kukkien keskellä, sitten joutuakseen synkän ja ahtaan
asuntonsa häpeälliseen kurjuuteen.
Niiden laita on sama kuin kaikkien syvien todellisuuksien. Täytyy
oppia niitä tarkastamaan. Jos jonkun toisen kiertotähden asukas näkisi
ihmisten liikkuvan melkein huomaamattomasti pitkin katuja,
kerääntyvän eräiden talojen ympärille tai määrätyille avonaisille
paikoille, näennäisesti liikkumattomina odottelevan asuntojensa sisällä
jotakin tietämätöntä, niin hänkin tekisi sen johtopäätöksen, että he ovat
hitaita ja viheliäisiä. Vasta aikaa myöten huomaa tämän
liikkumattomuuden monipuolisen toimeliaisuuden.
Itse asiassa tekee jokainen näistä pienistä miltei liikkumattomista
marjasista lakkaamatta työtä erilaista ammattia harjottaen. Ei yksikään
tiedä levosta, ja niillä, jotka meistä näyttävät uneliaimmilta ja riippuvat
ikkunoissa kuolleina rypäleinä, onkin kaikkein salaperäisin ja
väsyttävin tehtävä. Ne valmistavat ja erittävät vahan. Mutta pian
saamme tutustua tämän yksimielisen toimeliaisuuden yksityiskohtiin.
Toistaiseksi riittää, jos kiinnitämme huomiomme mehiläisen luonteen
tärkeimpään piirteeseen, joka selittää tämän sekavan toiminnan
erinomaisen yhteen-kasaantumisen. Mehiläinen on ennen kaikkea, ja
vielä suuremmassa määrin kuin muurahainen, joukkoeläin. Se saattaa
elää ainoastaan joukossa. Lentäessään pesästä, joka on niin ahdas, että
sen täytyy puskemalla raivata itselleen tietä sitä ympäröivien elävien
muurien läpi, se jättää varsinaisen elinalansa. Se sukeltaa hetkeksi
kukkastuoksuiseen avaruuteen, niinkuin sukeltaja helmirikkaaseen
valtamereen, mutta aika-ajoin täytyy sen henkensä uhalla palata pesään
hengittämään joukkoelämää, samoin kuin sukeltaja, joka nousee veden
pinnalle raitista ilmaa nauttimaan. Yksinänsä se kuolee muutaman
päivän kuluttua, vaikka sillä on runsaasti ravintoa ja mitä suotuisin
lämpömäärä,--ei nälkään eikä kylmään, vaan yksinäisyyteen. Joukko,
yhteiskunta erittää sille näkymättömän ravinnon, joka on sille yhtä
välttämätön kuin hunaja. Tätä tarvetta tulee pitää lähtökohtana, jos
tahtoo ymmärtää pesän lakien hengen. Pesässä yksilö ei merkitse

mitään; sillä on ainoastaan ehdollinen olemassaolo, se on vain
yhdentekevä yksityisseikka, suvun siivekäs elin. Koko sen elämä on
kauttaaltaan uhrautumista sen lukemattoman, ikuisen olennon hyväksi,
josta se on osa. Omituista kyllä saattaa näyttää toteen, ettei asian laita
aina ole ollut näin. Vielä tänäkin päivänä tapaa hunajaa tuottavien
kalvosiipisien keskuudesta meidän kotimehiläisemme kaikki
kehitysasteet. Tämän kehitysjakson alkuasteella ollessaan se
työskentelee yksin, kurjuudessa; usein se ei edes saa nähdä
jälkeläisiään (Prosopis, Colletes suvut); joskus se elää ahtaan, joka
vuosi muodostamansa perheen piirissä (kimalaiset). Sitten se
muodostaa vähäaikaisia liittoumia (Panurgus, Dasypoda, Halictus y.m.),
saapuakseen vihdoin aste asteelta meidän mehiläispesiemme miltei
täydelliseen, mutta säälimättömään yhteiskuntalaitokseen, missä yksilö
täydellisesti häviää kokonaisuuteen ja missä kokonaisuus vuorostaan
säännöllisesti uhrataan tulevaisuuden ajatusperäisen ja kuolemattoman
yhteiskunnan hyväksi.

VIII
Älkäämme näistä tosiseikoista tehkö ennenaikaisia ihmiseen
sovitettavia johtopäätöksiä. Ihmisellä on kyky olla luonnon