Maahengen salaisuus | Page 3

oli tuotu joukko veneitä ja ruuhia, joihin asetuimme
kaksittain istumaan. Soutajina oli kokeneita torppareita. Meitä oli
kaikkiaan kuusi venekuntaa, jotka hajaantuivat pitkin Kaislahden
ruovikoita ja kaislasaarten sokkeloita. Holman ja Lahisten pehtorit
miehineen olivat jo aikaisemmin asettuneet sinne tänne pitkin
rantaniittyjä koirien kanssa. Sorsanajo oli suurisuuntaisesti järjestetty.
Tarkkaan kello kaksitoista Holman herra ampui laukauksen ilmaan.
Ajo oli alkanut. Sitä myöten kuin veneet etääntyivät, kuului uusia ja
yhä uusia laukauksia, välistä nopeasti toisiaan seuraavina
kaksoispamauksina. Ilmeisestikin riistaa oli viljalti.
Tyynessä, sumuisessa kesäyössä milloin laukaus meni kuin
umpilukkoon, milloin taas pamaus kaikui takaisin Haukkavuorelta
pitkänä ratinana. Veneet lipuivat hiljaa, kaisla kahisi, märät airot
mulahtivat ja sirisivät, koirat molskivat, uivat ja pulikoivat, tai rämpivät
läähättäen ja nuuskien korteikossa. Taas ja taas sorsat pyrähtivät
lentoon; ajo muodostui komeaksi joukkomurhaksi.
Aamu oli valoisa, ja aurinko jo koillisessa katsoi yli korkeiden
selkäsaarten, kun kokoontumismerkki soi Holman herran torvesta.

Venekunta toisensa perästä saapui takaisin luodolle, jonka sileälle
kantakalliolle riista kannettiin ja ladottiin eri ryhmiin. -- Olipa tavaton
saalis! Metsästyspullot kiertelivät, sukkeluuksia sinkoili, ja riista
luettiin.
"Sataseitsemän!"
"Olipa vahinko, -- valehtelijan määrä! -- Kuinka nyt uskallamme puhua
saaliistamme pitkin pitäjiä?"
"Niinpä sadaskahdeksas tässä!" Lahisten herra paiskasi sorsiensa
joukkoon pienen, viheliäisen tavin.
"Lahisten lihavia syöttiläsankkoja!" pääsi vahingossa Holman herran
suusta.
Yleinen riemastus. -- "Ja katsokaa, onpa Lahisten herran saalis
muutenkin lihava! Viisi sorsaa ja yksi tavi." --
-- "Ja patruunavyö melkein tyhjä." --
-- "Nyt on Kustaa II Aadolf puolustanut maataan Kustaa IV Aadolfina."
--
-- "Kuningas viralta pois, Kustaa Aadolf Gustafsson!" --
Herra Wallenberg oli hienosti sivistynyt mies. Hän pysyi näköjään
välinpitämättömän tyynenä, vaikka hänen mielensä epäilemättä
kuohahti. Jo huonossa metsästysonnessa itsessään oli kylliksi kiukun
syytä. Olivathan muutamat, -- kuten juuri herra Malmfelt, -- ampuneet
viisitoista sorsaa.
Malmfelt kiiruhti sovittamaan ajattelemattomuuttaan.
"Mitäpä tuosta! Onni sattuman varassa. -- Ja varmaan saan pyytää
veljeä, samoin kuin kaikkia herroja, jahtipäivällisille Holmaan tänään
kello kuusi. Olemme saaneet rauhassa nukkua ja ehtineet karistaa öiset
vaivat ruumiistamme."

Holman jahtipäivälliset kuuluivat paikkakunnan perintätapoihin
ammoisista ajoista saakka.
Herra Wallenberg hymähti: "Täytyneehän tulla. Mutta sen sanon, veli
Malmfelt, -- olit tänään kolme kertaa parempi metsästäjä kuin minä: --
minä olen tänä kesänä ollut kolme kertaa parempi maanviljelijä kuin
sinä."
Seurueemme nyt hajosi. Ne herrat, joiden koti oli likempänä, ajoivat
välillä kotiinsa nukkumaan, toiset lähtivät Lahisiin, tai jäivät Holmaan.
Vielä pitkän aikaa juttelimme Holmassa sorsanajosta, ja kello taisi
käydä kahdeksatta, ennenkuin vihdoin lähdimme levolle.

2.
Signe neitiä olin päivän mittaan ainoastaan vilahdukselta tavannut.
Naisilla oli kiireiset taloustoimensa, ja murkina-gongongi oli kello
yhden aikana soinut yksinomaan herroille.
Talon hauskoihin tapoihin kuului, että isäntäväki ei tahtonut olla
vierailleen rasitukseksi. Heidän vapauttaan ei rajoitettu, vaan kukin sai
mielensä mukaan käyttää aikaansa. Tästäpä syystä eivät vieraatkaan
Holman talossa koskaan tunteneet olevansa ylenmäärin vaivoiksi
ystävälliselle isäntäväelleen. Vieraanvaraisuudesta ei tehty erityistä
tohinaa. Kaikki oli hupaista, ja kohtelu mitä luonnollisin ja herttaisin.
Täällä elettiin kuin kotona, niiden hienojen seurustelurajain sisällä,
joita ainoastaan todella sivistyneissä perheissä noudatetaan.
Malmfelt oli murkinan jälkeen ratsastanut ulkoniityilleen
tuulettelemaan. Tilanomistaja Ruuth, joka oli kotoisin naapuripitäjästä,
oli päivemmällä valinnut itselleen seikkailuromaanin ja alakerrassa
olevassa huoneessaan nähtävästi jatkanut niukanpuoleista
aamu-untansa.
Toisessa otsikkokamarissa, vastapäätä minua asui nuori lehtori
Soinivaara. Olimme yhdessä olleet kävelyllä, kiivenneet
Haukkavuorelle sekä lopuksi aikailleet Holman upeassa puutarhassa ja

sen viileissä varjostoissa.
Haukkavuorella, järvi- ja saarimaisemia katsellessamme, herra
Soinivaara oli kääntynyt runolliseksi ja lausunut, "kuin Virtain järvet
ihanat". -- Puutarhan syreenimajassa hän oli ollut romanttisena ja
aiheettoman avomielisesti puhunut minulle Signe neidistä. -- "Siinä on
rikas tyttö! Talon ainoa lapsi." --
Idealistit aina toivovat onnenkeikauksesta rikastuvansa ja ovat
pohjaltaan materialisteja ylimmässä muodossaan. Heille ei sitkeä, tyyni,
vakava työ itsessään tuota tyydytystä; aatteellisen työn tulos ei ole oma
palkintonsa. Pintapuolisten ponnistusten perästä he itsekkäästi vaativat
korkeita korkorahoja, odottavat arpajaisten suurta voittoa, joka alati
väikkyy heidän silmissään. Heidän ihailuunsakin liittyy ulkonainen etu,
puhdas omanvoiton pyynti. Sydänveri ja punainen kulta ovat kaksi
keskenään mitallista suuretta. -- Muuten herra Soinivaara oli aistikas
käytöksessään ja pedagogina epäilemättäkin onnistunut.
Kukapa tietää, ehkäpä itsekkyys, joka omaan nimeensä tahtoo kaikkea,
mitä maailma parasta tarjoaa, lopulta onkin korkeinta? -- Ehkä meidän,
aatteenmiesten hiltymys ja harkinta juuri kytkee meitä matalimpaan
maakamaraan! -- Kuinka hyvänsä, minun täytyi katsoa sulaksi
onnettomuudeksi, että Signe neiti oli niin suunnattoman rikkaan
miehen tytär. --
Oli jo aika pukeutua juhlatilaisuuteen.
Koko eilinen seurueemme, myös herra Wallenberg, oli päivällisille
saapunut.
Rouva Malmfelt, tummassa sinipunervassa silkkipuvussa, istui ylinnä
päivällispöydässä. Perheen vanha ystävä, herra Ruuth, oli saanut
oikealle puolelleen talon tyttären, jonka henkäyksenhieno, valkoinen
puku saattoi aivan erikoisella tavalla esiin Signe neidin omituisen ja
ihmeellisen helakkuuden.
Eilisten luolaihmisten metsästyskiihko oli kuin pois puhallettu. Herrat
olivat hienoina seuramiehinä ja puettuina nuhteettomiin juhlapukuihin.

Päivällinen oli vallattoman komea. Luonnollisestikin tähän
asianmukaisimmasti kuului myös musta sorsanpaisti sitruunoineen ja
astrakaani-omenoineen. Sorsanpaisti oli valmistettu keittotaiteen
viimeisten saavutusten mukaan, ja herrat metsästäjät sitä söivät yhtä
totisina ja tyytyväisen näköisinä, kuin englantilaiset loordit Euroopan
ensimäisillä perunapäivällisillä väänsivät suuhunsa sokeroituja
perunansiementen nuppuja.
Juhlapäivällisten jälkeen herrat aluksi näkyivät mieluimmin haluavan
tehdä hartaita itsetutkisteluita. Useimmat istuivat tupakkahuoneessa,
ääneti, puhvelinnahkaisiin sohviin ja nojatuoleihin painuneina. Luulen
melkein,