Luutnantti Jergunovin juttu | Page 8

Emilia kirjoittanut minulle? Hän määrää yhtymisen
minun kanssani eikä näyttäydy siinä!" Hän otti Emilian kirjeen,
käänteli sitä käsissään ja aukasi sen. Se haisi tupakansavulle, ja
muutamassa kohden oli tekosanan pääte muutettu. "Mitä johtopäätöksiä
siitä voi tehdä? -- Olisikohan se mahdollista, ettei tämä vanha
juutalais-akka, jota Jumala tuomitkoon, todellakaan tiennyt mitään siitä?
Ja, ennen kaikkea, Kolibri, kuka hän on?"
Lumoava Kolibri ei tahtonut mennä hänen mielestään, ja
malttamattomasti odotti hän seuraavaa iltaa, vaikka hän toiselta puolen
melkein pelkäsi tätä pikku hempukkaa.

III.
Ennen päivällistä meni luutnantti puodistoon ja osti sieltä viimein
kovan tinkimisen perästä pienen kultaristin mustassa samettinauhassa.
--- "Vakuuttakoon vaan, ett'ei hän tahdo vastaanottaa lahjoja; kyllä
tiedetään, mimmoista se on. Jos hänessä todellakin on niin omaa etua
katsomaton sielu, niin varmaan ei Emilia ole kieltävä".
Kellon kuutta käydessä iltapäivällä ajoi luutnantti partansa
erinomaisella huolella, tuotti luokseen peruukkimaakarin lähistöstä,
saadakseen tukkansa oikein hyvin käheröityksi ja voidelluksi, jonka

tehtävän tämä hyvin tunnollisesti suoritti, säälimättä asianomaisten
virkakuulutuksia, joista hän teki hius-paperruksia. Sen jälkeen pukeutui
luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä käyttämättömät
hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin ripsutettuaan tarpeeksi
hajuvettä päällensä. Jos hän tänään oli suuremmalla huolella
pukeutunut kuin ennen, "Zuckerpüppcheniänsä" tervehtimään
mennessään, niin se ei tapahtunut siitä syystä, että Kolibri enemmän
häntä miellytti; mutta hänessä löytyi jotakin, joka yksin kiihoitti
luutnanttimmekin jäykkää kuvas-aistia.
Hänen astuessaan huoneesen tuli rouva Fritsche häntä vastaan niinkuin
ainakin, ja ikäänkuin olisivat keskenään päättäneet valhetella toisilleen,
ilmoitti rouva hänelle että Emilia oli mennyt ulos muutamiksi hetkiksi,
vaan pyysi häntä odottamaan. Luutnantti nyykytti suostuvansa ja
istuutui muutamalle tuolille. Rouva Fritsche hymyili taas, se on, näytti
pitkiä, keltaisia hampaitaan ja lähti ulos, tällä kertaa tarjoamatta
suklaatia.
Tuskin oli hän poistunut, ennenkuin luutnantti käänsi silmänsä tuohon
salaperäiseen oveen. Se pysyi suljettuna. Kaksi kertaa koputti hän
siihen, ilmoittaakseen tuloaan; ovi ei au'ennut. Hän pidätti hengitystään
ja kuunteli: ei mitään, ei vähintäkään ääntä; olisi voinut luulla kuolon
korjanneen kaiken hänen ympärillään. Luutnantti nousi tuolilta, hiipi
taas varpaillaan ovelle, haki hapuillen ovensäppiä ja, kun ei sitä
löytänyt, tyrkkäsi hän ovea polvellaan. Ovi kesti tyrkkäyksen. Hän
kumartui uudelleen ja huusi melkein tukahutetulla äänellä kahdesti:
"Kolibri! Kolibri!" -- Ei vastausta. Hän ojensihe, veti molemmilla
puolin univormunsa liepeistä, polki saappaansa korolla lattiaan,
lähestyi taas ikkunaa ja rumputteli suutuksissaan lasia. Hänen loukattu
sotilaskunniansa alkoi kuohua hänessä. -- "Mitä hittoa! minä minua
pidetään? Minä mäikäytän nyrkilläni oveen, niin totta hänen täytyy
avata minulle, ja jos tuo vanha noita kuulee sen, sitä pahempi, vaan ei
se minun syyni ole!" -- Hän teki "oikealle ympäri"... Ovi oli raollaan.
Heti kiiruhti luutnantti taas varpaillaan tuohon salaiseen huoneesen.
Sohvalla lepäsi Kolibri kiiltävän keltaisessa hameessa, leveä punainen
vyötin vyötäisillä. Hän peitti kasvonsa nenäliinaansa ja nauroi niin että

kyyneleet tuli silmiin, vaan äänettömästi. Tällä kertaa oli hän
järjestänyt tukkansa kahteen suureen, pitkään, punaisilla nauhoilla
koristettuun palmikkoon. Nuo punaiset kengät eilispäivästä näkyivät
olevan hänellä jalassa, vaan muuten olivat jalat paljaat; olisi voinut
luulla hänellä olevan ruuniset silkkisukat. Sohva oli vähän toisin
asetettu kuin eilen, lähempänä seinää, ja pöydällä seisoi japanilainen
teetarjoin pullakkaisella kahvikannulla, kristallisella sokerirasialla ja
kahdella pienellä sinisellä posliini-kupilla. Samalla pöydällä oli kitara,
ja hieno harmaja höyry kohosi köynnösmäisesti itämaalaisesta
köynnös-kekosesta.
Luutnantti, joka ensi silmäyksellä oli huomannut kaiken tämän, lähestyi
sohvaa, vaan ennenkuin hän oli ennättänyt sanaakaan sanoa, niin
Kolibri, joka ei herjennyt nauramasta nenäliinaansa, ojensi kätensä ja,
kaivaen pienet kovat sormensa luutnantin kauniisti laitettuun tukkaan,
hävitti silmänräpäyksessä koko tämän korean taideteoksen. -- "Mitä
hyvää tuosta nyt on?" huusi luutnantti, sangen vähän mielissään tuosta
sopimattomasta tuttavallisuuden osoituksesta; -- "mikä rohkeus!"
Kolibri paljasti kasvonsa. "Ennen ruma", sanoi hän, "noin parempi". --
Hän vetäytyi taaksepäin sohvassa ja asetti jalkansa ristiin allensa.
"Istuudu tuohon, tuonne alas".
Luutnantti istuutui siihen paikkaan, joka hänelle osoitettiin. -- "Miksi
vetäydyt minua pakoon?" kysyi hän hetken äänettömyyden perästä,
"pelkäätkö minua?"
Kolibri kyyristyi alas kuin kissa ja tirkisteli häneen sivultapäin. --
"Minäkö? en!"
"Sinä et saa olla niin huimapäinen", jatkoi luutnantti isällisellä äänellä.
-- "Tottahan muistanet eilistä lupaustasi?"
Kolibri syleili molempia polviaan käsivarsillaan, nojasi päätään niitä
vastaan ja tirkisteli taas häneen sivulta.
"Minä muistan".
"Noh", sanoi Jergunov ja tahtoi lähestyä häntä.

"Ei niin kiirutta, herraseni!"
Kolibri irroitti palmikkonsa, joilla hän oli ympäröinyt polviaan, ja
toisen palmikon päällä alkoi hän piestä luutnantin käsiä.
Luutnantti oli aivan hämmästynyt, -- "Mitkä silmät sillä on, tuolla
lempolaisella!" mutisi hän vasten tahtoansa. -- "Mutta -- miksi olet
kutsunut minut tänne?"
Kolibri kurotti kaulansa eteenpäin, liikunnolla, joka muistutti lintua, ja
kuunteli.
"Emilia?" kysyi luutnantti hämmästyneellä katseella, -- "tahi joku
muu"...
Kolibri nyykäytti olkapäitään.
"Vaan sä kuulit kuitenkin jotakin?" kysyi Jergunov taas.
"En, en mitään."
Uudella linnuntapaisella liikunnolla veti hän taaksepäin pientä soikeata
päätään, jonka paksuja hiuspalmikoita eroitti huolellisesti tehty jakaus,
joka katosi pieniin kiheröihin hiustupsuihin niskassa. -- "Ei mitään",
kertoi hän ja kyykistyi taas alas.
"Ei kukaan!" sanoi luutnantti. "Minä voin siis"... Hän ojensi kätensä,
vaan veti sen taas äkkiä takaisin. Veripisara näkyi hänen sormellaan.
"Mitä tuhmuuksia!" huusi hän pudistaen kättään, -- "alinomaa teidän
ijankaikkiset neulanne! Vaan mikä kirottu neula se on?"