Lukemisia lapsille 2 | Page 2

anna myöskin näiden kaikkein pienimpien
runolehtien lähteä ulos, Sinun nimessäsi kylvämään siemeniä Sinun
valtakunnallesi.
Z. T.
POJALLE.
[Kuva] Oo reima, riemukas,
Sä leikin kuningas.
Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka!
Oo suora, vapaa vaan,
Ja, niinkuin kuusi, vankka,
Jonk' kotikorpes sankka
Luo pilviin nousemaan.
Ja silmin kirkkahin
Sa katso ihmisiin,
Kuin aurink' ilmi kulkee
Ja mailmallen on julkee.

Ja tosi ollos niin,
Ett' Herra katsastella
Hetkellä jokaisella
Voi sielus syvyyksiin.
Äl' petä ystävää,
Vaan uskolliseks' jää.
Jos veljeskin sun jättää.
Sä pysy järkkymättä!
Oo hyvä, armeljas;
Ilolla leipäs taita,
Ja ällös olko saita
Sä köyhää auttaissas.
Oo uljas! Voiton vie
Se yksin, jonka tie
Käy urhotyötä kohti,
Ken vaaran kestää tohtii
Ei oksall' omenaa
Niin väiky ylähällä,
Ett'et sä pyrkimällä
Sitä vihdoin käsiis saa.
Kas kotkaa, riemuiten
Mi lensi ylhäällen;
Vaikk' ilmajärven selkää
Se soutaa, ei se pelkää.
Vaan hänkin alussaan
Sun laillas oli hento,
Ja nyt sen huima lento
Ei mahdu maailmaan.
Vaan älä lentäissäs
Pois vaihda sydäntäs.
Oo kerskausta vailla
Ja nöyrä koivun lailla,
Mi kaunis paikallaan
Nöyrästi aina muistaa,
Ett' tuhansista puista
Hän metsäss' yks' on vaan.
Isääsi tottele
Ja kunnioita! Se

Se käy niin sujuvasti,
Kun teet sen iloisasti.
Ja äitis rukoilus
Sull' olkoon pyhä aivan;
Palkitsee äidin vaivan
Vain lapsen rakkaus.
Maan päällä oppi on
Suur'valta verraton;
Siis kuule opettajaas.
Hän valon luo sun majaas.
Noudappa neuvot vaan
Sa harmajalta päältä;
Puu suojaa myrskysäältä
Myös taimet juurellaan.
Ja luota Jumalaan,
Hänt' usko ainiaan.
Kun elon tyrskyt pauhaa,
Sä etsi Hältä rauhaa.
Sit' ilman tyhjää työs
On, riemus raukee aivan
Ja usko, toivo taivaan,
Hyveet ja oppi myös.
Ja isänmaatas sa
Hartaasti rakasta,
Vaikk' usein poljetulta
Näyttääpi Suomi kulta.
Sen kasva etehen,
Sen elä aattehille,
Ja henkes anna sille,
Jos Herra sallii sen.
Siis ollos riemukas,
Sä leikin kuningas,
Ja heloita kuin kukka,
Kuin vehmas nurmen nukka.
Kevääsi ihana
Kesälles kukat luokoon,
Syksylles heelmät tuokoon!
Sen suokoon Jumala!

TYTÖLLE.
[Kuva] Sä kevään lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä
kuin sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä kasva nyt, kuin koittaa

Keväimen sätehet,
Ja mehiläinen soittaa
Ja hyppää hyttyset.
Sä kasva vapahana,
Sirona, siteittä,
Kuin koivu solakkana

Kohoopi metsässä;
Hän pitkän vartalonsa
Taivasta kohden luo,

Juo ilmaa janohonsa,
Huvia meille suo.
Kas varpusta, sen kieli
Vilussai visertää,
Pahoittaa karvas mieli,

Mut ilo viehättää.
Nopeesti anteeks anna,
Hitaasti vihastu,

Murhetta muiden kanna,
Ilosta ihastu.
Sä kehrää, kudo, soita
Ja laula riemuisna,
Ei työ sun ihanoita

Kasvojas kalvenna.
Sun ulkonainen suhtas
Kuitenki halvemp' on,

Mut sydän hyvä, puhdas
Se kallein olkohon.
Se tiedä, ett'ei luonut
Saa Luoja alhaiseks,
Kuin hän on tulla suonut

Sun sieväks tyttöseks.
Sä lemmi isänmaata,
Hyvyyttä, valoa,
Sä
näkyville saata
Ylevää, jaloa.
Sä lemmi niinkuin päivä,
Mi sumut haihduttaa,
Kuin kevät
ennättäivä,
Mi kukat kasvattaa.
Sä lemmi niinkuin kaste
Aamulla
ruohossa,
Mi kuivuu päivää vasten,
Mut auttaa kasvua.
Maailman korskeilua
Sä karta ainiaan,
Se vahingoittaa sua,

Sä
vartu parempaan
Sä oikeasta väärä
Tarkasti eroita.
Sull' ylevä on
määrä:
Ijäinen kunnia.
Hyvyys on kaunistusta
Parasta laadultaan,
Äl' yhtään imarrusta
Sä
ota kuullaskaan.
On tuoksu neilikalla
Enemmän viehtävä,
Ja
ruusu kunnahalla
On kauniimpi kuin sä.
Ja jospa saanut oisit
Sä loiston auringon,
Ja omistaa jos voisit


Tuhanten suosion,
Mut sydän jos vain sulla
Ois kova, katkera,
Sä
kuinka voisit olla,
Jumalan lapsena.
Sen tähden lapsi virkku,
Sä armas pienoinen,
Niin keveä kuin
sirkku
Tai leivo suloinen,
Sä pysy Luojan lasna
Ja kasva, kukoista,

Ja tuoksu autuasna
Eloa ikuista.
KALLIS KYSYMYS.
Tiedätkö mikä se kysymys on, joka tunkee läpi taivaan ja maan, elämän
ja kuoleman? Mitkä ne sanat ovat, jotka alkavat matalan kätkyen
vieressä, eivätkä syvän haudankaan partaalla vaivu, vaan kaikuvat vielä
kaukana siintävässä iankaikkisuudessakin? Ne ovat ainoasti kaksi
pientä sanaa, ja kuitenkin kätkevät ne elämän ja haudan salaisuuden:
Rakastatko minua?
Rakastatko minua? kysyi kerran äitisi, kuin hän kumarruksissaan istui
pienen kätkyesi vieressä, katsellen sinua lempeästi loistavin silmin.
Sinä et voinut vastata, sillä et tainnut puhua, mutta ehkä taisit jo
hymyillen ojentaa pienet kätesi ja katsoa äitiäsi silmiin; hän ei vaatinut
enempää, hän tiesi jo vastauksesi: totta ma sinua rakastan! Onnellinen
äiti! Onnellinen lapsi! Ell'ei hän suloisesta hymyilystäsi olisi lukenut
vastausta kysymykseensä, olisi hänen poskensa vaalenneet,
sydämmensä hyytynyt, ja surusta olisi hän vaipunut kuolemaan. Mutta
nyt hän tiesi mitä tahtoi tietää, nyt hän tiesi kaikki, ja kantoi sitte
tyytyväisenä kaikki kärsimykset. Hän oli palkkansa saanut; vaatiko hän
muuta?
Kuin kasvoit isommaksi ja heitit kätkyesi, kohtasi sinua taas sama
kysymys kodiltasi, kaikilta ystäviltäsi: rakastatko meitä? Jos et heitä
rakasta, ei ole kotisi enää sinun kotisi, ystäväsi jättävät sinut ja
ympärilläsi on tyhjyyttä, tyhjyyttä omassa sydämmessäsi. Mutta jos
heitä rakastat, on kaikki iloista ja suotuisaa, virheesi suodaan sinulle
anteeksi rakkautesi tähden, ja silloin et tahdo rikkoa.
Niin on aina ja joka paikassa. Tiedätkö minkä tähden maamme kesällä

on viheriäinen ja miksi se meille antaa kodin, vaatteet ja ruoan? Kaikki
on Jumalan lahjaa, mutta maamme viheriöitsee ja kantaa hedelmän
rakkaudessamme. Jos me sitä ylenkatsoisimme ja hylkäisimme
köyhyytensä tähden, se ei ikänä viheriöitsisi, kuten ennen. Se muuttuisi
suuren Novaja Zemla saaren kaltaiseksi, joka on tuolla kaukana
jäämeressä; siellä päivä paistaa puolen vuotta lakkaamatta, eikä siellä
kuitenkaan kasva ainoatakaan puuta, ei ruohoa, ja koko maa on ijäisen
lumen alle haudattuna. Taikka muuttuisi se suuren Sahara-aavikon
kaltaiseksi, joka on kaukana Afrikassa; siellä ei koskaan ole talvea eikä
koskaan pakkasta, ja kuitenkaan ei ole siellä puita eikä kukkia,
ainoastaan polttavaa hiekkaa ja erämaan kuumat tuulet.
Kun köyhä paimentyttö kävelee metsässä, kuulee hän kevättuulten
huminan puitten lehdettömissä oksissa, ja silloin koivu häneltä kysyy:
rakastatko minua? Totta ma sinua rakastan, vastaa paimentyttö. Silloin
tunkee ilon väristys koivun sisimpään ytimeen, mehu kuohuu kuoren
alla ja