Lukemisia lapsille 1 | Page 2

Kuinka kokematonta lasta, joka kyllä tietää
vian ja anteeksi annon, mutta ei yleisiä synnin ja armon käsitteitä,
kuinka voitaisiin vaatia häntä käsittämään esim. sovitusoppia samoin,
kuin aika ihminen kristitty kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen
ja koetuksineen käsittää sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon
korkeimpia salaisuuksia, niin joko väsytät sitä tai teet sen
teeskentelijäksi. Mutta opeta sille Jumalan rakkautta koko
luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten ystävässä, joka itse
kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään kaikkinäkevän
Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai saastaista
ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta rakastamaan
Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä -- niin siten olet
opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki, kuin se voi käsittää
ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi elämässään omistaa
aikaisella ijällään.
Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän
kertoo niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta,
mutta se tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta
kaiken pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut
tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se
on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että
voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!
Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;
saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman

kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän
elämän iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja
Suomen lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta
vuotta, polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille,
mutta lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona;
heille olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei
se kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot
puutteeni anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin

arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän
maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin
vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin
lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut
suurempaa kunniaa kuin olla
heidän ystävänsä
Z. Topelius.
Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.
MEIDÄN MAAMME.
[Kuva] Tuulen henki suhisee männikössä.
"Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?"
"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä
rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen siipieni
voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun maasi on
suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa."
"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla
korkealla vuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni
äärettömän alan kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki
tämä on meidän! Tämä on oma maamme!"
"Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas
kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta
näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin
aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,

hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin
järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen
maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten
lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,
niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja
sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten
kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."
"Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne
saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi
keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin
etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu, ja
matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja
niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi
kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat
savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys
tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme
viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille
kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,
silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa
pohjan perillä."
"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä", jatkoi tuuli, "huomen iltana
jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!" Ja levittäen suuret
siipensä katosi hän pilviin.
Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla, ja
peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen valossa. Ja
järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen järveen ja
lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin
näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:
"katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus
luodessaan maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen
ymmärtäisin!"
"Etkö sitä ymmärrä?" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.
"Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan
maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja

sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä."
Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa
kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa!
minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa
kauneudessaan niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat
päältä harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta
paremmin kuin