Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 9

oli ollut
perhosten nousu pohjasta ja niiden parveilu ilmassa ja veden pinnalla, vaikken niitä
huomannut, enkä niistä silloin vielä olisi ymmärtänyt mitään päätelläkään.
Kun palattiin arkulle, oli venheen pohjalla kuinka monta lienee ollutkaan, ehkä
kymmenen, ehkä kaksikymmentä, näitä luomakunnan kaikkein kauneimpia, herttaisimpia,
herkullisimpia tuotteita. Kannoin ne vitsassa pihaan kuin viinirypäletertun. Sain viedä ne
nokkosiin ja voipaperiin käärittyinä tuoreina kotiin.
Sillä lähdettiin jo samana iltana laivaan. Oli heitettävä hyvästit Huopanalle juuri kuin
siihen oli tutustunut, tietämättä, saataisiinko enää milloin tai milloinkaan tavata.
Siellä on sittemmin ollut monta hurmaavaa hetkeä sekä näiden pienten mullosten että
suurten lohien kanssa, mutta ei yhtään mielenliikutuksellisesti tämän ensi-illan veroista,
kun Kokko kehoittelee:--»Alkaa nyt päästää siimaa--kohta se ottaa ... kohta ollaan sillä
hollilla» ... ja kun se silloin ottaa.
Ja minä näen--yhä vielä vuosien perästä--sileän vilisevän veden siinä venheen ympärillä,
näen kivet, joita vastaan vesi pullistuu ja velloo ... näen suuren kosken vaahtopäät ja
kuulen niiden kohinan, ja näen rannan puut kahden puolen ja alhaalla siellä myllyt ja
sillan niiden välillä, josta joku huiskuttaa liinaa kutsuen illalliselle. Kapteeni arkulla
viittaa kädellään vastaan ja huutaa meidät pois. Täytyy lähteä...

KOUKKU VIRTA.
Näin v:na 1907 eräässä aikakauskirjan »Tidskrift för Jägare och Fiskare» numerossa
kehoituksen, että lohenkalastajien olisi sen sijaan, että menevät etsimään suuria lohia
matalista koskista, joista niitä kesällä ei saa ja joista silloin tällöin saa vain jonkin
mitättömän sinttimullosen, ruvettava tutkimaan sisämaassa olevia syviä salmia ja virtoja,
joissa suuret lohet silloin asustelevat. Toimitus sanoi tietävänsä useita sellaisia lohisalmia,
vaikkei se vielä katsonut pitävänsä ilmaista, missä ne ovat, jotta onkimiehet niitä
etsiessään mahdollisesti löytäisivät joitakin uusiakin. Muuan sellainen virta oli eräs, jota
toimitus toistaiseksi nimitti X-virraksi ja josta sen rannalla asuva kalastaja vuosien
kuluessa oli saanut uistimella sadoittain lohia. Eräs toimituksen tuntema henkilö oli
edellisenä kesänä koettanut siellä kalastaa, ja vaikkei hän ollutkaan saanut, oli hän
kuitenkin todennut, että lohia siellä on.
Luettuani tämän onkimiehen mielikuvitusta kiehtovan tiedonannon, minä heti asetuin

yhteyteen aikakauskirjan toimituksen kanssa ja sain tietää, että tuo salaperäinen lohivesi
on Heinäveden pitäjässä oleva Koukkuvirta, Savonlinnan-Kuopion reitillä, muutamia
kilometrejä alapuolella Pilpan kanavan. Samalla sain myöskin tietää siellä käyneen
henkilön nimen. Päätimme, hän, eräs kolmas henkilö ja minä, että seuraavana kesänä
lähdemme sinne onneamme koettamaan.
Lähestyessämme »Heinävesi»-laivalla Savonlinnasta päin matkamme määrää kuvaili
toveri vielä kerran innostunein elein ja haltioitunein ilmein edellisenä kesänä sinne
tekemäänsä matkaa. »Sitä minä en voi taata, saammeko me sieltä mitään, mutta sen minä
voin taata, että siellä on lohia. Laivan perämies juuri kertoi, ettei hän tämän kesäkuun
aikana kertaakaan ole kulkenut salmen läpi näkemättä jotakin lohen pyrstöä tai selkäevää
veden pinnalla. Lohia siis on. Kun minä olin siellä, niitä posahteli alinomaa niin, että
kuohahteli vaahtona leveiden pyrstöjen lyödessä. Tuon tuostakin hyppäsi ruskea rumilas
ilmaankin, suuri ja lihava kuin sian porsas. Ne eivät pelkää venhettä, vaan näyttäytyvät
ihan sen ympärillä. Eivät ne näy välittävän laivoistakaan. Sitä minä en voi taata, saavatko
herrat mitään, mutta sen voin taata, että lohia siellä on, on pentele vie niin, että harmittaa
kun niitä ei saa.» Hän oli koettanut täkyä, mutta täkyä ne eivät ottaneet. Hän oli koettanut
lohiperhoa, Silver doctoria ja sitä oli ottanut, mutta vienyt sen mennessään, ainoan, joka
hänellä oli. Meillä oli nyt useampiakin »hopeatohtoreita» ja muitakin perhoja mukana, oli
sitäpaitsi pikku pahvilaatikoissa uutukaisia silkkikaloja ja metallikaloja ja kummikaloja ja
uistimia sekä Vaalan että Kemin että Kajaanin mallia, sekä myöskin täkylaitteita, joita
lukemattomat kerrat matkan varrella oli tarkastettu ja hypistelty ja ihasteltu, niinkuin
meidän onkimiesten tapana on, pitääksemme tunnelmaa vireillä ja saadaksemme
esimakua nautinnosta, jonka toivossa elimme. Ja vähä väliä uudistui innostuneen toverin
vakuuttelu: »Sen minä tiedän ja voin taata, että lohia siellä on. Täkyä ne eivät ota, mutta
Silver doctoria ne ehkä ottaa. Näittekö, siinä se nyt hyppäsi!»
Olimme tulleet Koukkuvirtaan ja siellä niemen nenässä myllähti vesi ison kalan pyrstöstä.
Viehättävämpää kalastuspaikkaa tuskin voi ajatella. Kahden puolen on korkeat rannat,
toisella puolella aitoa Saimaan seutua, pientä petäjikköä kasvavaa jyrkkää kalliota,
toisella honkia kasvava niemi, joka kärjestään kohoten muodostuu mahtavaksi harjuksi.
Virta teki polvekkeen niemen ympäri ja laajeni vähitellen järveksi. Vastapäätä nientä on
vuoren ympäröimä lahden poukama. Luonto on koskematonta erämaata eikä missään näy
ihmisasuntoa, paitsi sitten hetken päästä torppa muutaman lahden pohjassa, kuulema sen
saman kalastajan, joka oli saanut Koukkuvirrasta ne monet sadat lohet.
Kun ei meillä ollut venhettä noustaksemme heti maihin, oli meidän seurattava laivan
mukana kolme neljä kilometriä ylempänä olevalle Pilpan kanavalle, josta saatuamme
venheen ja soutajan heti palasimme virralle, palaen kalastusintoa. Sitä oli minulle
edellisen Huopanakesän jälkeen, jolloin olin päässyt mullostamisen makuun, patoutunut
talven kuluessa rinta täyteen. Saa nyt nähdä! Kaloja siellä on! Siihen nähden siis pitkä
matka ei ole mennyt hukkaan. Ja kun niitä kerran on, kai niitä myöskin täytyy saada
tavalla tai toisella, jahka oppii ottamaan, jos ei vielä tällä kerralla, niin ainakin jollakin
toisella.
Menimme ensin tuohon niskassa olevaan torppaan kysymään täkyjä ja tiedustelemaan
mahdollista yösijaa. Siellä oltiin verrattain epäystävällisiä. Täkyjen hankinta näytti

kohtaavan niin suuria vaikeuksia, että kuulti kaikesta läpi,