Lohilastuja ja kalakaskuja | Page 8

oppia onkimaan lohia. Tämä ihmistuntija oli laskenut, että se naula vetäisi, sillä
itsekin hän oli innokas kalamies, ei kuitenkaan niin paljon onkija kuin siimalla pyytäjä.
Se naula vetikin, vaikkakin hiukan tai sanoisinko aika tavalla väärään. Toivottu
avustukseni pienviljelyksen hyväksi supistui lentokirjaseen virtsan talteen ottamisesta ja
kuivikemullan valmistamisesta Karhulan metoodin mukaan ja urheilinhan minä vähän
pienviljelyksenkin alalla, mutta lohenkalastajan Ruth minusta teki elinaikaisen. Se into
meni minuun kuin uusi voide vanhaan saappaaseen.
* * * * *
Muistan sen päivän paremmin kuin eilisen, kun tuo käänne elämässäni tapahtui. Ruuth
vei minut lohikoskelleen, mutta ei osannut opettaa minua sen hyväksi käyttämiseen. Ei
hänellä enemmän kuin kenelläkään muulla siellä ollut aavistustakaan siitä, miten esim.
perholla oikein on ongittava. Käyskelin koskenrantoja ja heittelin siimaa niinkuin
tavallista matosonkea saamatta sitä menemään vavan pituutta kauemma. Tietysti mulloset
olivat huomanneet minut jo aikoja ennen kuin minä olin päässyt edes heille heittämään ja
korjanneet luunsa. Jokin kultadevonkin minulla oli, joka oli seurannut perhosvapaa ja
vienyt minut sille väärälle tolalle, että perhosvavalla myöskin voi heittää metallikalaa.
Kun tämä devon hennon vavan kykenemättä sitä ohjaamaan pian tarttui pohjaan ja
lopulta jäi sinne, päätin, ettei minusta tule lohenonkijaa. Niin on siellä käynyt monelle
muullekin alottelijalle, jotka ovat kääntyneet kotiinsa saamatta ainoatakaan.

Olin eräänä iltana menossa niskaan onkimaan ahvenia, kun huomasin Ruthin seisovan
Välisuvannon arkulla ukko Kokon kanssa, ollen äijät nähtävästi aikeessa veneellä
laskeutua n.k. Louhulle, joka on arkun alapuolella suuren kosken kupeessa oleva
sivuhaara, ja jonne kuulema vietiin kaikki ne herrat, jotka eivät muuten saaneet. Se oli
heille aina viimeinen hätävara. Siellä hyppi silloin ja hyppii yhä joka kesäilta mullosia
kuin salakoita perhoja ottaen... Luopuen kohteliaana isäntänä omasta aikomastaan
kalastuksesta minun hyväkseni hän huutaa minut luokseen, vaatii minut menemään
venheeseen ja käskee Kokon opettamaan minut onkimaan.
Opettaminen käy jotenkin siihen tapaan, että Kokko valitsee Ruthin varastosta n.k.
Huopanan perhot: mustan, ruskean ja harmaan, luultavasti Soldier palmerin, Zulun ja
ehkä March brownin, en muista tarkkaan, koska en silloin vielä tehnyt muistiinpanoja
pyydyksistäni enkä saaliistani. Teroitan tässä ohimennen vasta-alkajillekin
muistiinpanojen tarpeellisuutta, joista on paljon hyötyä sekä itselle että muille. On
merkittävä kirjaan kalan suuruus, sen sukupuoli, pyydys, millä se saatiin, aika päivästä ja
paikka koskessa, sää, tuuli, lämpömäärä ja jos mahdollista ilmanpaine, sekä lopuksi
seikkailut nykäisystä saantiin tai menetykseen.
--Ne pitää olla tämmöisiä tummia, selitti Kokko, sillä koreilla täällä ei ole saatu.
Sentapaisia olen siellä sitten yleensä käyttänytkin, vaikka teoria sittemmin on mennyt
osaksi rikki, niinkuin joskus toiste saanen kertoa. Kun ase on valmis, komennetaan minut
venheeseen, istumaan alatuhdolle, ja Kokko asettuu kokkaan kädessä sauvoin, jonka
avulla hän hiljalleen laskee venhettä myötävirtaan, samalla neuvoskellen sillä
varmuudella ja asiantuntemuksella, joka hänelle on ominainen: »Alkaa nyt vain päästää
siimaa koskeen ... kyllä minä kuletan... saa vain antaa siimaa enemmän ... kääntää nyt
vavan kärkeä vasempaan ... nyt oikeaan ... nyt on nostettava kärkeä, niin että alin perho
on veden pinnan alla, keskimmäinen pinnalla ja ylimmäinen ilmassa, se ottaa välistä
ilmastakin ... kyllä se kohta ottaa ... sen parempi, jos vaikka vähän hujauttaakin poikki
virtaan ja vetäisee kiivaasti ja hypittelee ... antakaahan, kun minä näytän... näin... Niin
sillä lailla ... kohta se ottaa ... kohta ollaan sillä hollilla ... onpa ihme, ettei se jo ota ... ja
silloin se ottaakin. Ensimmäinen mulloseni ampuu kiven takaa ensin ylös ilmaan, sitten
siitä perhoon ja siima oikiaa ja vapa tutisee ja rulla räikyy. Voi taivahan tekijä!»
Olin kuullut sanottavan, että kun mullonen ottaa, niin siitä käy kuin sähkösysäys läpi
ruumiin. Eikä se ole vain niinkuin sysäys, vaan niinkuin jatkuva sähkövirta siihen saakka,
kunnes kala on saatu ja vähän jälkeenpäinkin. Mitä on hauen, ahvenen ja säyneen,
suurenkin, otanta ja temmonta tämän pienen veden valion temmeltelyyn verrattuna.
Olutpullon tulppa tupsahtaa ja tirisee, samppanjapullon korkki pamahtaa ja vaahtoaa.
Minulla on siinä silmänräpäyksessä se tietoinen tunne, että nyt ei ole kala kiinni, vaan
minä. En minä ole ottanut kalaa, vaan kala on ottanut minut. Olen lumottu, huumattu.
Vapaa värisyttäessään se värisyttää hermostoni minulle siihen saakka outoon, mutta
sanomattoman suloiseen liikutukseen. Ruumiin läpi kulkee vihuri niinkuin lapsena
nuorakeinussa heiskahtaessa ylhäältä alas. Tunnen samalla, että kuljen kohtaloa kohti,
josta en ole pelastettavissa. Minun täytyy saada ja minä olen saava kaiken ikäni onkia
näitä kaloja, päästä hinnalla millä hyvänsä osakkaaksi tämän kosken kalastukseen, tai
minkä muun tahansa.

Olen siitä kaikesta selvillä jo ennen kuin tämä kala on haavissakaan. Ja niitä tulee yhä
useampia, melkein joka heitolla mille puolelle venhettä tahansa, niitä tulee joskus
kolmekin kerrallaan, yksi koukussaan. Ne ottavat veden alta, pinnalta, tapaavat ilmasta
ylintä perhoa. Niitä pääsee, mutta niitä tulee vielä enemmän. En ole montakaan kertaa sen
jälkeen ollut mukana niin hurjassa syönnissä. Ei ne siellä nyt enää semmoisilla heitoilla
tule. Kapteeni seisoo arkulla ja katselee. Minä lennättelen hänelle kiitosmuiskuja ja teen
halailevia liikkeitä. »Kapteeni tulee nyt, minä tulen pois!» minä huudan.--»Ei, ei, onkikaa
te vain!»--Se oli häneltä hienosti tehty. Yht'äkkiä ne lakkasivat huolimatta siitä, että
Kokko kuljetteli venhettä uusiin paikkoihin. Kai oli niin, että juuri silloin