Liesilauluja | Page 5

raikuu yli Espanjan!

ILTA.
P?iv? laskee, viihtyv?t vienot veet, ruskossa uivat rannat kyyneltyneet. Lakkas sirin? sirpin, h?lin? ty?n. Kyl?inen kuisti verhouu vaippaan y?n.
Kaikk' on hiljaa, taloset ver?jineen vetehen kuultaa. T?hdille yksikseen Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla tytt?nen hiipii niitulla kimaltavalla.

MERIHELMET.
Kaiu merihelmein kannel, vieno virpiviita soita! Maa ja taivas, kaikk' on t?ynn? mielikuvain karkelolta.
Kutoo kuudan kirjo v?it?, heitt?? helkkyv?ist? routaa. Unet j?isen veden reunaa niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kuultaa merenpohjan y?st? haaveen kummat kultakennot, helaa meri-mennink?isten simapillein ??net hennot.
Her?? loihtuun, syttyy hehkuun kivettyneet kaunomuistot, halki kuolon kuvastimen puuntaa koralliset puistot.
Siint?? simpukkaiset riutat syd?mest? synkk?in vetten, kimmelt?v?t kimalaiset niinkuin etsinn?ss? metten.
Soiko ilma? Vaiko t??ll? sielussa vain outo jokin? Saaren merellisen yll? ly?v?t siivet myrskylokin.

PILVILINNAT

VAELTAVA APOLLON.
Ma laps olen Leton lempe?n ja korkean Aurinko-Taaton, sain syntym?lahjaksi laulujen maat, runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen ja vaeltaja-sauvan k?teen, sain soittimeks sykkiv?n syd?men ja kieleksi p?iv?n s?teen.
My?s kauas-ampuja katseen sain.... Kaikk' yll?t?n kohtalon nuolet: elonlangat tied?n ma lyhviksi ja pitkiksi el?m?n huolet....
Sit? rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on joka helkkyv? riemun hetki. Mun retkeni tomun lapsien luo on auringons?tehen retki!
Mun tieni vie sykkiv?in syd?nten luo. Ken antavi laulun parhaan? Mua temppelin harjalta vet?? pois halu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vet?? pois halu huolihin ihmislasten. Mun harppuni helj? helist? voi vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykk? Muusien suu ja tyhj? mun marmorip??ni, jos ei sielt? ihmisen ik?v? soi ja ihmisen tytt?ren ??ni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur' yli karkelokentt?in maisten! Tuost' onnesta turhasta osani vien ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein syv?n tummuuden kartanoista, ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen, ei valkeampaa ole toista!
H?n v?lkkyy ja helkkyy ja helisee, h?n sy?mmens? soitoksi lainaa, ja h?nt? ma kiit?n, jos p??h?ni ken runoniekan laakerit painaa!

PILVILINNAT.
Asunut ma olen noissa kirkkahissa, korkeoissa, kauan, kauan, aina, aina: suven nuoren sunnuntaina, viel? paljon my?hemminkin h?lvetty? aamun h?iv?n, askarteessa arkip?iv?n. Uupuessa elon sotiin sinne palannut kuin kotiin.
Siell? oli lapsuuteni armas kehto, tarun, lemmen, mielikuvain ensim?inen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen tuolla ruusuprinsessalla, tuutijana hymysuinen h?myn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui. Lakkas lehto tuutimasta unelmien ruhtinasta. Kovat vallat leikkiin puuttui. Iski tulta ukon nuoli, iski puhki terhentarhain: laukes lumot haaveen harhain, kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva; uusi oli maailmankuva edess?ni, ensi kerta katse kiersi ylt?, alta, silm? kantoi laajemmalta. N?in ma maita tuhatluvun, n?in ma viisi valtamerta, kaikki t?ynn? el?m?t? kuolevata, syntyv?t?, ty?t? turhaa kumman suvun muuttuvaisen, murtuvaisen, vailla m??r?? matkaavaisen oudon johtot?hden y?ss?, oudon voiman pakkoty?ss?, voiman, jok' ei s??st? lastaan, joka etsiess??n uutta, luodessansa ikuisuutta, nousee itse?ns? vastaan....
Lausuin julki julman lain: Kuink' ei sortuis pilvilinnat, arat, herk?t ihmisrinnat, sortuuhan my?s kivilinnat, pantsar-pinnat; katoo kaikki, mit? tehtiin, mit? n?htiin, kuink' ei katois haavekuvat, hengen hennot tuulentuvat!
Kyynel puhkes silm?st?ni, vedet viljat, kuumat juoksi kaikkien ja kaiken vuoksi. Onko edes Styxin luona vaiva suurempi kuin meill?! Mit' on kuolon virran kuona verrattuna kaikkeen siihen, mik? vy?ryy elon teill?! Mit' on kylmyys Lethen laineen verrattuna polttoon meid?n, k?rsimykseen hengen, aineen, tuskaan m??r?tt?m??n, jonka tuottaa liekit maailmanpalon, jot' ei saada sammumahan, vaikka vuotaa valkeahan kyynel- sek? hurmevirrat.... Soppeen salaisimman salon kuuluu Tuonen neitten pirrat. K?si julma tarttunut on elon katkeavaan lankaan, pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silm?lauta hiljaa vaipuu.... Sielu itkee vanhaa untaan, rinnan t?ytt?? turha kaipuu lapsuus-onnen valtakuntaan....
Pilvilinnat, taivaankaaret, ulapalla avaruuden rauhan hempeet h?yhensaaret, jumalien uhrikunnaat h?m?r?ss? ikuisuuden, seestyk??, oi, j?lleen meille! Ihmett? ma rukoelen, s?dekeh?? k?rsineille....
Silm?lauta hiljaa vaipuu.... Maa jo jalkain alta haipuu, kulkee niinkuin kultalangat pyh?t haaveet p??ni yli, loihdut vanhat mielen valtaa, aukee, aukee kadotetun paratiisin lauha syli....
Pilvilinnat! P?iv?n nousten, pimeen mennen kauniimmat kuin koskaan ennen, samat, eik? sent??n samat, surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa, ei vain jotkut, ei vain sadun prinssi kera prinsessansa. Jokaiselle valmistettu sija mieluinen on siell?, kenk??n ei oo toisen tiell?, vieras, outo, siell' ei kukaan, kurjinkin saa tulla mukaan.
N?en, kuulen: kulkee kaukotaivaan rantaa ihmisjoukot sankat, taajat, onnessansa suuret, laajat. Rauhan palmut valkeet hohtaa, p?iv? paistaa, hyvyys johtaa....
Py?rrytt?v?n pyh?t kuvat takaa ajan ankeen, tumman, takaa taiston, surun summan sielun silm??n seijastuvat.
Syttyy syd?mehen usko niinkuin pilven paltehella punertuva aamurusko. Sortuu, vaipuu, vaipuu vahvat kivilinnat, sortuu heikot ihmisrinnat, vaan ei sorru ihmishengen pilvilinnat! Murtuu p??mme p??lt? majat, mutta raunioilta kasvaa kaunihimpain rakentajat, niiden, joiden helj?t kuvat nyt jo kaukaa verhon takaa sieluhumme kangastuvat.
Uupuessa elon sotiin sinne palaamme kuin kotiin.

H??BALLAADI.
Kuuluu torvien toitotus ja sadan kavion jymy. Vuoret kaikaa ja t?misee maa, kun ritari h?it??n ratsastaa morsion nuoren rinnalla. Mut morsion nuoren huulilta on kuollut nuoruuden hymy.
?Neiti marmorin-valkoinen, mihin hukkasit silm?si s?teen? Ole ihana impeni onnekas, et vanki sa oo, vaan valtias: h??kellomme, kuuletko, vastaan jo soit Saat kaiken, min ihminen saada voi, saat kullat ja p??rlyt k?teen!?
?Ritari hurmehen-punainen, on toinen ylk? jo mulla. Punaverkana puuntavi kirkkoties, v?lill?mme istuu murhattu mies. Varo kostoa valkean vainajan: vie toisen meist? h?n hautahan, ei koskaan me kirkkoon tulla....?
Ritari hurmehen-punainen n?in huus: ?Vaikka henkeni hinnan se maksais, niin sua suutelen ja kuolleiden haamuja pelk?? ma en!? K?vi ritari syliksi morsiameen: sai suihkavan surman syd?meen, veri purppuroi rohkean rinnan.
Neiti marmorin-valkoinen n?in kuiskaili: ?P?iv?t huolen jo p??ttyy, jo p??sen ma