Lehtori Hellmanin vaimo | Page 2

kiistellä. Mutta sanopas
minulle yksi asia. Mitä sinä oikeastaan pidät lehtori Hellmanista?
--Minä asetan hänet äärettömän korkealle. En kunnioita ketään niin
paljon kuin häntä.
--Niin, niin, sen kyllä tiedän, mutta--
--En voisi ajatella hänessä mitään vikaa. Hän on niin täydellinen,
että--että oikein pelottaa.
--Mutta voisitko rakastua häneen? Voisitko ajatella häntä sulhasena,
miehenä--?
--Hyi, Anni!
--Mitä hyi? Saatat sen nyt minulle sanoa.
--Enpäs sano. En virka mitään, koska olet noin tuhma.
--Älä virka--minä sitten odotan vain ja katselen.
Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota
mahdollisuutta, että heidän arvokas, ylevä uskonnon opettajansa,
lehtori Hellman, tosiaankin olisi häneen mieltynyt. Niin suurta
kunniaa--uskalsiko hän sitä toivoa? Ei, ei!
Mutta kuitenkin?
Suuremmalla huolella kuin ennen hän nyt järjesteli pukuaan. Ei se
tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai
hameen korjatuksi, hän kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi
odottanutkaan entiseen välinpitämättömyyteen nähden.
Muuttui sitten yhtäkkiä puheliaaksi ja avomieliseksi.

--Tiedätkös, Anni, minkälaiseen mieheen minä voisin rakastua?
--No, anna kuulua.
--Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa ylös.
Hänen pitää olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene
näkemään hänessä mitään puutteita, enkä mitään vikoja. Eikä hän saisi
koskaan osoittaa mitään heikkoutta, ei koskaan antaa syytä moitteelle.
--Hyvänen aika--semmoista ei löydy kuin yksi maailmassa--lehtori
Hellman.
--Joko sinä alat taas?
--Sanopas, tiedätkö toista? Minä en ainakaan.
--Ole vaiti!
Selma huiski häntä hansikkaallaan korvalle ja nauroi.
He lähtivät seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla.
--Kiintotähti ja hänen kiertolaisensa, suhahtivat siellä toverit toisilleen
heitä nähdessään. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan.
--Ollaan me yksissä, Selma.
--Ollaan vaan.
--Ja tiellä mennessä kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma
oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, hän osasi välistä
viedä heitä mukanaan niin, että unohtivat koko maailman. Olisivat
voineet kuunnella häntä yöt ja päivät yhtä mittaa.
--Niin, Selma, teethän sen?
--Sittenpähän nähdään. Miten juohtuu mieleen.
Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.
--Mitä te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa hänen huvitella vapaasti
niinkuin muidenkin.
--Mitä se sinuun kuuluu, Anni. Eihän sinun tarvitse kuunnella, mene
toiseen seuraan.
Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, että hän mielellään suostui
sitä tekemään, milloin vaan pyydettiin.
Enimmiten hän kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin,
Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sillä ne olivat jännittävämpiä
ja niissä oli enemmän mielikuvitusta. Uudempaa realistista
kirjallisuutta hän ei kärsinyt, niissä oli liian paljon kuivaa, jokapäiväistä
todellisuutta, ja sitähän oli jo elämässäkin yltäkyllin, mitä sitä tarvitsi
enää kirjoista etsiä.
Toverit olivat samaa mieltä. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista,

ihanteellista, se tuli viedä heitä tosi-elämästä pois uinailujen maailmaan,
jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eihän runous
muuten runoutta ollut!
Tällä kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta päästään, mutta niin
sujuvasti ja varmasti hän sen kertoi, etteivät toverit sitä ollenkaan
huomanneet.
Miesoppilaat kulkivat edellä ja lauloivat. He jättäytyivät jälkeen, että
voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heistä
ihmeen hauskaa. Siitä ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.
Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor,
vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon
korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten hänessä
oli jotain salaperäistä, jonka perille ei kukaan oikein päässyt. Hän,
nimittäin, ei rakastunut kehenkään. Kaikki naiset häntä ihailivat,
jumaloitsivat. Hän vain pysyi kylmänä.
Mutta hänelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli.
--Minä olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sitä
Almanzor odotti.
Seitsemän vuotta oli jo kulunut siitä ajasta. Almanzor alkoi käydä
surumieliseksi, mutta hän odotti--odotti yhä. Monen nuoren tytön sydän
murtui rakkaudesta häneen, mutta Almanzor ei horjunut. Hän luotti
enkelin lupaukseen, eikä katsahtanutkaan naisten puoleen, sillä enkelin
kasvoja ei ollut kellään. Mutta kaihoa hän alkoi jo tuntea, kiihkeästi
hän halusi lupauksen toteuttamista.
Silloin hän kerran meni metsästämään. Oli kaunis syyskuun päivä
niinkuin nytkin. Hän kulki yksin metsässä.
Äkkiä kuului hänen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ääni
oli kirkas ja puhdas kuin enkelin.
Almanzor säpsähti. Vavisten hän lähti kulkemaan ääntä kohden.
Tuli järven rannalle. Siellä--mikä ihmeellinen näky aukenikaan hänen
eteensä! Vihannalla nurmella--muutamia askeleita hänestä--lepäsi nuori,
ihan impi, suloinen, viehättävä--kellertävät kiharat, sinisilmät,
rusoposket, ilmeisesti hänen unessa näkemä enkelinsä. Valkeaan hän
oli puettu ja helmassa hänellä lummekukkia. Hän oli herennyt
laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sitä suuntaa
kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt häntä odottaa.
Almanzor seisoi siinä hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi sydän

rajusti sykkiä, posket hehkuivat, silmät säihkyivät. Ja samassa
tuokiossa syöksyi Almanzor immen jalkojen juureen.
--Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani,
miksi viivyit niin kauan?
Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran hänen päähänsä ja
vaipui sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten.
Ihmiset ihastuivat heidät nähdessään. Niin kaunista morsiusparia ei
varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat
äänettöminä heitä silmillään. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heidät
nähdessään.
Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He elivät
vaan toisilleen, eivät voineet hetkeäkään olla toisistaan erillään,
kaipausta ja ikävää tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa
sielua, ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti
ilmoittanut toiselle. Heidän onnensa kävi yli ymmärryksen, heillä oli
vain yksi suru, nimittäin pelko siitä,