Lehtori Hellmanin vaimo | Page 2

sanoa.
--Enp?s sano. En virka mit??n, koska olet noin tuhma.
--?l? virka--min? sitten odotan vain ja katselen.
Pukiessaan Selma kuitenkaan ei voinut muuta ajatella, kuin tuota mahdollisuutta, ett? heid?n arvokas, ylev? uskonnon opettajansa, lehtori Hellman, tosiaankin olisi h?neen mieltynyt. Niin suurta kunniaa--uskalsiko h?n sit? toivoa? Ei, ei!
Mutta kuitenkin?
Suuremmalla huolella kuin ennen h?n nyt j?rjesteli pukuaan. Ei se tarkoituksella tapahtunut, noin vaistomaisesti vaan. Ja kun Anni sai hameen korjatuksi, h?n kiitti innokkaammin, kuin toinen olisi odottanutkaan entiseen v?linpit?m?tt?myyteen n?hden.
Muuttui sitten yht?kki? puheliaaksi ja avomieliseksi.
--Tied?tk?s, Anni, mink?laiseen mieheen min? voisin rakastua?
--No, anna kuulua.
--Semmoiseen, ja ainoastaan semmoiseen, johon voin katsoa yl?s. H?nen pit?? olla minua niin paljon korkeammalla, etten kykene n?kem??n h?ness? mit??n puutteita, enk? mit??n vikoja. Eik? h?n saisi koskaan osoittaa mit??n heikkoutta, ei koskaan antaa syyt? moitteelle.
--Hyv?nen aika--semmoista ei l?ydy kuin yksi maailmassa--lehtori Hellman.
--Joko sin? alat taas?
--Sanopas, tied?tk? toista? Min? en ainakaan.
--Ole vaiti!
Selma huiski h?nt? hansikkaallaan korvalle ja nauroi.
He l?htiv?t seminaarin pihaan, jossa muut jo olivat koolla.
--Kiintot?hti ja h?nen kiertolaisensa, suhahtivat siell? toverit toisilleen heit? n?hdess??n. Muutamat juoksivat Selmaa vastaan.
--Ollaan me yksiss?, Selma.
--Ollaan vaan.
--Ja tiell? menness? kerrot meille taas jotain hauskaa romaania. Selma oli tunnettu mainioksi kertojaksi toverien kesken, h?n osasi v?list? vied? heit? mukanaan niin, ett? unohtivat koko maailman. Olisivat voineet kuunnella h?nt? y?t ja p?iv?t yht? mittaa.
--Niin, Selma, teeth?n sen?
--Sittenp?h?n n?hd??n. Miten juohtuu mieleen.
Mutta Annin tuumiin se ei oikein soveltunut.
--Mit? te aina Selmaa kiusaatte? Antakaa h?nen huvitella vapaasti niinkuin muidenkin.
--Mit? se sinuun kuuluu, Anni. Eih?n sinun tarvitse kuunnella, mene toiseen seuraan.
Selma oli siksi huvitettu kertomistaidostaan, ett? h?n mielell??n suostui sit? tekem??n, milloin vaan pyydettiin.
Enimmiten h?n kertoi heille noita romantiikan aikuisia, Marlittin, Emelie Flygare-Carlénin y.m. romaaneja, sill? ne olivat j?nnitt?v?mpi? ja niiss? oli enemm?n mielikuvitusta. Uudempaa realistista kirjallisuutta h?n ei k?rsinyt, niiss? oli liian paljon kuivaa, jokap?iv?ist? todellisuutta, ja sit?h?n oli jo el?m?ss?kin ylt?kyllin, mit? sit? tarvitsi en?? kirjoista etsi?.
Toverit olivat samaa mielt?. Kaunokirjallisuuden tuli olla kaunista, ihanteellista, se tuli vied? heit? tosi-el?m?st? pois uinailujen maailmaan, jossa voisivat haaveilla vapaasti suloisessa hurmauksessa. Eih?n runous muuten runoutta ollut!
T?ll? kertaa Selma sepitti heille romaanin omasta p??st??n, mutta niin sujuvasti ja varmasti h?n sen kertoi, etteiv?t toverit sit? ollenkaan huomanneet.
Miesoppilaat kulkivat edell? ja lauloivat. He j?tt?ytyiv?t j?lkeen, ett? voisivat paremmin kuulla Selman kertomusta, joka taaskin oli heist? ihmeen hauskaa. Siit? ei tosiaan olisi hennonnut sanaakaan hukata.
Suurenmoisen rakkauden historia se tietysti oli. Sankari, Almanzor, vakava, nerokas, miehuullinen. Moraalisessa suhteessa niin paljon korkeammalla kaikkia muita, ettei voinut verratakaan. Ja sitten h?ness? oli jotain salaper?ist?, jonka perille ei kukaan oikein p??ssyt. H?n, nimitt?in, ei rakastunut kehenk??n. Kaikki naiset h?nt? ihailivat, jumaloitsivat. H?n vain pysyi kylm?n?.
Mutta h?nelle oli kerran unessa ilmestynyt enkeli.
--Min? olen Zuleima. Odota minua, oli enkeli sanonut. Ja sit? Almanzor odotti.
Seitsem?n vuotta oli jo kulunut siit? ajasta. Almanzor alkoi k?yd? surumieliseksi, mutta h?n odotti--odotti yh?. Monen nuoren tyt?n syd?n murtui rakkaudesta h?neen, mutta Almanzor ei horjunut. H?n luotti enkelin lupaukseen, eik? katsahtanutkaan naisten puoleen, sill? enkelin kasvoja ei ollut kell??n. Mutta kaihoa h?n alkoi jo tuntea, kiihke?sti h?n halusi lupauksen toteuttamista.
Silloin h?n kerran meni mets?st?m??n. Oli kaunis syyskuun p?iv? niinkuin nytkin. H?n kulki yksin mets?ss?.
?kki? kuului h?nen korviinsa ihanaa laulua. Se tuli kuin taivaasta, ??ni oli kirkas ja puhdas kuin enkelin.
Almanzor s?ps?hti. Vavisten h?n l?hti kulkemaan ??nt? kohden.
Tuli j?rven rannalle. Siell?--mik? ihmeellinen n?ky aukenikaan h?nen eteens?! Vihannalla nurmella--muutamia askeleita h?nest?--lep?si nuori, ihan impi, suloinen, vieh?tt?v?--kellert?v?t kiharat, sinisilm?t, rusoposket, ilmeisesti h?nen unessa n?kem? enkelins?. Valkeaan h?n oli puettu ja helmassa h?nell? lummekukkia. H?n oli herennyt laulamasta, katseli nyt vain hiljaa ja hymyillen juuri sit? suuntaa kohden, josta Almanzor ilmestyi, aivan kuin olisi tiennyt h?nt? odottaa.
Almanzor seisoi siin? hetken kuin kivettynyt. Mutta pian alkoi syd?n rajusti sykki?, posket hehkuivat, silm?t s?ihkyiv?t. Ja samassa tuokiossa sy?ksyi Almanzor immen jalkojen juureen.
--Oo Zuleima, Zuleima, miksi niin kauan viivyit? Sulottareni, armaani, miksi viivyit niin kauan?
Zuleima hymyili, sitoi lummekukista kiehkuran h?nen p??h?ns? ja vaipui sitten autuaassa hurmauksessa Almanzorin rintaa vasten.
Ihmiset ihastuivat heid?t n?hdess??n. Niin kaunista morsiusparia ei varmaankaan ollut toista koko maailmassa. Kaikki seurasivat ??nett?min? heit? silmill??n. Kateus ja pahanilkisyyskin vaikeni heid?t n?hdess??n.
Mutta Almanzor ja Zuleima olivat sanomattoman onnellisia. He eliv?t vaan toisilleen, eiv?t voineet hetke?k??n olla toisistaan erill??n, kaipausta ja ik?v?? tuntematta. Ja he sulivat toisiinsa, olivat kuin samaa sielua, ei ollut kummallakaan, ei ajatusta, ei tunnetta, jota ei heti ilmoittanut toiselle. Heid?n onnensa k?vi yli ymm?rryksen, heill? oli vain yksi suru, nimitt?in pelko siit?, ett? toinen mahdollisesti kuolisi ennen toista. Mutta molemmat he tunsivat varmasti syd?mess??n, ett? vaikka niinkin tapahtuisi, ei aikaa pitk?lt? kuluisi, ennenkuin toinen jo seuraisi toista hautaan...
Siihen kertomus p??ttyi. J?nnityksell? olivat toverit sit? kuunnelleet, nyt he hiljaa, vaieten astuivat eteenp?in, itsekukin omiin mietteihins? vaipuneena. Ei kukaan tahtonut puheella h?irit? sit? syv?? vaikutusta, jonka tuo jalo Almanzor ja ihana Zuleima oli heihin tehnyt.
Joka ikinen heist? kuvitteli salaisesti mieless??n, ett? juuri h?n oli Zuleima ja ett? Almanzor ilmestyisi h?nelle kohta.
Ei kuitenkaan Anni. H?nest? oli kohta p?iv?n selv??, ett? Selma juuri itse oli Zuleima ja lehtori Hellman Almanzor.
Muita ei en?? n?kynytk??n, he olivat