Lea; Margareta | Page 6

vielä.
JOAS. Hyvä! Minä kysyn sinulta, Lea: oletko koskaan luvannut
sydäntäsi Joakselle?
LEA. Hetki sitten vakaasti sen lupasin.
JOAS. Ja vapaasti?
LEA. Tosi.
JOAS. Olemme siis kihlatut?
LEA. Olemme niin.
JOAS. Mutta näinpä julistit oman tuomiosi, piikaseni.
LEA. Isä, tosin kerran vielä tahdoin kallistua hänen rintahansa... (Joas
keskeyttää hänen, karastellen kurkkuansa kovasti.)
JOAS. Herran nimessä ja taivaan! kuulkaat mitä näkivät silmäni,
astuessani sisään palsami-tarhasta. Ih! makeimmassa, oikein Babelin
hekkumallisessa kiemailuksessa he seisoivat tässä rinta vasten rintaa,
syleillen ja halaillen. Ellei tämä ole tosi, niin revetköön manner mun
jalkani alla, ja vesikellona kadotkoon Joas!
SAKEUS. Suuri Abraham! pitääkö mun uskoman semmoista
petollisuutta lapsestani? Oletko niin kevytmielinen ja huikentelevainen
tytär? Onko tämä totta?

LEA. Kallistuin hänen rintaansa, se on tosi; mutta petoksesta oli
sydämmeni kaukana, vaikka tuntuiskin katkeralta jäähyväishetki. Niin,
jäähyväishetki tämä oli, ja sentähden tahdoin vielä kerran painaa otsani
vasten hänen poveansa ja sitten erota hänestä ijäksi. Niin oli asia, ei
suurempi eikä vähempi.
JOAS. Ah, tyttöseni! jos vaan taitaisimme uskoa naisen sanaa,
viekkaan Eevan tyttären puhetta.
SAKEUS. Tyttäreni, minä uskon sinua, ja sieluni saa rauhan taas.
(Aramille.) Toki; tahdonpa hiukan tutkistella sinuakin, nuorukainen.
JOAS. Tutkistella häntä! Mitä vielä? Hän heitettäköön ulos, että koivet
ryskää. Siinähän jo rikosta kyllä, että on hän teidän huoneessanne
vastoin kovinta kieltoanne.
SAKEUS. Aram, minä toivon kuulevani totuuden sun huuliltasi.
ARAM. Totuuden teille lausui tyttärenne.--Kun jo siirryitte pois,
riensin minä huoneesenne, huolimatta kiellostanne; sillä väkisin mua
viehätti puoleensa soman immen kuva sydämessäni, tämän ruskean
silmän tulinen ja lempeä paiste.--Mutta nytpä toki mun näette tässä
viimeisen kerran, kun tiedän, että kaikki toivoni on mennyt, koska
kerran Lea itse on vapaasti tarjonnut kätensä Joakselle, ja he ovat siis
kihlattu pari. Ja tämän tunnusti hän minulle kohta, kieltäen mua
koskaan enään kiehtomasta sydäntänsä ja pyytäen hellästi, etten avaisi
enään tämän huoneen ovea. Minä lupasin hänelle, mitä hän pyysi,
lupasin, yön pimeä murhe kasvoillani. Silloin rupesi hän minua
suloisesti lohduttamaan, ja minä vakuutin hänelle viimein ottavani
tyyneydellä vastaan kohtaloni, ja tarjosin hänelle jäähyväisiksi käteni.
Mutta silloin tahtoi hän vielä kerran kallistua povelleni, ja minä sallin
tapahtua niin; sillä se oli ihanata, enkä katsonut sitä rikokseksi. Siinä
hän lepäsi, kun hiljaa, niinkuin varjo, lähestyi meitä kiukkuinen Joas,
uhaten sauvallansa. Minä päädyin puolustukseen, ja tästä telme, jonka
keskeyttäjäksi riensitte itse. (Sakeus ottaa Aramia kädestä.)
SAKEUS. Terve sinä, joka niin jalosti itseäs taivutat Herran tahdon
mukaan! Mutta sanonpa sinulle kuitenkin: unohda tämä huone ja

kavahda myös tuota toista huonetta, jossa Leani kohta askartelee
emäntänä; sillä läsnä-olosi saattaisi vaan kiusausta tyttäreni
perheelliseen elämään. Me eroamme nyt, mutta erotkaamme ystävinä,
taivaan nimessä erotkaamme niin! Toki: älä poistu juuri vielä, vaan
viivy hetki ja huomaa, mitäs näet, ja iloitse kanssani; sillä tänäpänä on
tapahtunut Sakeuksen huoneelle autuus.--Oi, Ruben! etkö lausu sinä
samoin?
RUBEN. Ah, nytpä Ruben, niinkuin hänen isäntänsäki, aattelee
maailmasta toisin, kuin valetessa tämän päivän. Ylistetty olkoon Herra
Sebaotin armo!
SAKEUS. Ylistetty ainiaan! Hyvin meille, Ruben, että olemme nähneet
rauhan ruhtinaan ja kuulleet hänen suustansa autuuden sanoman
taivasten taivahista! Sentähden vuotaa nyt silmistäni lapsen kyyneleet.
(Peittää silmiänsä.)
Joas (erikseen). Mitä merkitsee tämä?
LEA. (Lähestyy isäänsä.) Isäni, pyhä aavistus panee sydämeni
vapisemaan. Onko, niinkuin salaisesti toivon? Sano: miksi itket?
SAKEUS. Korkeuden hallitsija, mikä olen minä, ettäs minua muistelet?
Tomussa mateleva mato ja kuitenkin sun lapsesi. Äskenpä vielä ryömin
kurja mammonan taakan alla, ja ympärilläni vallitsi levoton yö; nyt
rohkenen katsoa ylös, ja avoinna on edessäni taivas, avoinna isä
Abrahamin helma!
LEA. Eijaa! mun isäni on valinnut parhaan osan, on astunut hurskasten
tielle. Eijaa! nyt soikoot kanteleet ja huilut, ilon pauhinasta vapiskoot
perustat kaikki, ja pyhällä savulla ja tuoksulla täyttyköön huoneemme,
niinkuin Jesaias profeetan riemun ja kunnian juhlana ennen.
Iloitkaamme! Iloitse, Joas, mun armahani!
JOAS. (Karastellen kurkkuansa.) Hiljaa, nainen, hiljaa!
LEA. Iloitse kanssamme autuuden päivänä! (Lankee isänsä syliin.)
Terve, isä, terve! Ah, Aram! heitä murheen muoto kauvas pois ja anna

henkesi lentää leimausten kotihin saakka. Nyt ilo-myrskyn aalto
korkealle käyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä
kultaisen pilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan
tyyneksi mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava
taivas.-- Mutta kerro, isä, kerro meille onnesi retki.
SAKEUS. Armas tyttäreni, riemulla sen teen. Ankara oli hetki,
ijankaikkisesti ankara ja kaunis.--Kaupungin portilla, lähellä taloani
seisoin, ja ihmisjoukko, niinkuin juhlallisesti kohiseva virta, likeni
meitä, ja sen keskellä Galilean matkamies. Mutta kun kansan paljous
mun esti pääsemästä tielle, astuinpa erääseen puuhun ylös, ja sieltä
toivoin häntä nähdäkseni. Helteisesti hohti päivä, ja puhtaana ja
sinisenä kaarteli taivas vuorten kukkulain ylitse. Hän viimein ilmestyi
esiin tuon punertavan kallion ja vanhan palmun välistä pitkin hietaista
tietä.--Hän tuli; nuori mies, puettuna liehuvaan mantteliin, lähestyi
ihanasti kalveilla kasvoilla, ja ruskeat kiharat häilyivät hänen
olkapäillään. Niin hän lähestyi ja ihastuksella seurasivat häntä kansan
silmät. Mutta nytpä huomasi hän puussa miehen, katsoi ylös, ja
tuntuipa, kuin pyhä laine olisi valellut minun ruumistani. Lempeä tosin
oli tämä katsanto, mutta vakava ja ylevyyttä täynnä, ja terävästi
säteilevä niinkuin päivänpaiste, peilin heleästä pinnasta välähtäessä.
»Sakeus», hän sanoi, »astu alas,