Lauluja ja ballaadeja | Page 7

jos Jaakko ei palaa.
"Sota kirkkoa raasti ja vaimensi maan,
näät kiistoja, sortoa, vainoa
vaan;
ei lausuta julki, mut huokaamme salaa:
ei voiteta rauhaa, jos
Jaakko ei palaa!
"Läks uljaina poikani, Jaakko kun huus;
miss' yksin nyt itken, on
kumpua kuus.
Suru eukkoni mursi, hän hautaan jo halaa,
ei voiteta
rauhaa, jos Jaakko ei palaa.
"Nyt taakaksi nään elon raskahan tän,
on lapseni poissa ja kruunuton
hän;
mut kuolohan säilytän mieleni-alaa:
ei voiteta rauhaa, jos
Jaakko ei palaa!"
Ylämaan Heiska.
Ja Heiska huima, huolta vailla,
läks reippain rinnoin sotimaan;
nyt
pattona on kaukomailla,
ja häntä en nää milloinkaan.
Oi, jos hän
palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin, jos kotiin

Ylämaan Heiska palais vaan!
Kun muut käy maata uneen vaipuin,
mä lähden humuun öisen haan;

veet karvaat itken, -- sydän kaipuin
taas kotiin häntä halais vaan.

Oi, jos hän palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin,
jos kotiin
Ylämaan Heiska palais vaan!
Jos moni kelmi palkkans' saisi,
ja roikkuis ruojat nuorassaan,
taas
onnenpäivät sarastaisi,
ja Heiska pääsis palaamaan.
Oi, jos hän
palais vaan!
Oi, jos hän palais vaan!
Nuo vuoret antaisin, jos kotiin

Ylämaan Heiska palais vaan!
Invernessin impi.
Oi, Invernessin sulo impi
ei murheen hoivaa saada voi;
hän karvaat

veet nyt itkee vaan
ja myöhään, varhain vaikeroi:
"Drumossien
taisto, Drumossien päivä,
se raskaat tuskat mulle toi!
Se taaton
rakkaan tempas pois,
se kolmen veikon haudan loi.
"Jäi käärinliinaks kunnaan heinä,
min punahurme purppuroi;
ja
vieress' sorjin poika on,
jot' impi koskaan ihannoi!
Voi verikättäsi,
julma herra,
sua hurjaa murhamiestä voi!
Sa monen mielen musersit,

mi rauhaa vain ja hyvää soi."
Macphersonin jäähyväiset.
"Hyvästi tyrmät, yö ja hyy,
ja kurjuus hornan suun!
Macpherson
joutuin selviytyy
tuoss' alla hirsipuun!"
Käy keikkaillen, niin seikkaillen,
niin veikkaillen hän vaan.
Hän
hyppäs, -- kieppuin kierroksen,
jäi hirteen roikkumaan.
"Mi kuollessain? Sua, surma, hain,
verikentät sadat näin:
en
häikäillyt, ja tänään nyt
sun kohtaan pystypäin.
"Hei, siteet nää te päästäkää,
ja miekan tuokoon ken!
Ja miestäkään
jos maassa nään, --
mut muistoks sananen:
"Ain eläissäin mä iskin päin,
tän kuolon petos toi!
Syän leimuaa: en
jäädä saa
ja kostaa en mä voi.
"Hyvästi jo, sa aurinko,
sees ilma, kaikki maa!
Mies kunnoton vain
raukka on,
ken pelkää kuolemaa!"
Käy keikkaillen, niin seikkaillen,
niin veikkaillen hän vaan.
Hän
hyppäs, -- kieppuin kierroksen,
jäi hirteen roikkumaan.
John Otrapää.
Ja pyhät, kuulut kuninkaat,
nuo viisaat Itämaan,
he vannoivat:
"John Otrapää
on syypää kuolemaan".

He sahrat sai ja syvään tuon
jo kynti multahan;
he vannoivat: "John
Otrapää
sai julman kuoleman".
Mut kevät armas kerkeää
jo satein vienoisin;
John Otrapää, hän
nousten taas
sai kaikki ihmeihin.
Ja saapui suvi helteinen,
nyt vahvaks varttui hän;
pää keihäin
asestettu on:
"Pois tieltä urhon tän!"
Sai vakaa syys, ja silloin hän
käy kalvaaks, painuu pää;
kumara
varsi ilmaisee:
jo vaivat väsyttää!
Ja yhä vaan hän kelmistyi
ja voipui vanhuuttaan;
taas hälle julmat
vainoojat
voi näyttää raivoaan.
He käyrin asein polveen löi
ja poikki silpas sen;
he kytki hänet
kärryihin:
"Mies kuolkoon hirtehen!"
He nosti hänet riippumaan,
kun syysyön myrsky soi;
he kaatoi
hänet selälleen
ja löi ja mukkiloi.
He yli reunain vettä nyt
kaas suureen sammioon:
"Hei, alassuin
John Otrapää,
hän uikoon, -- vajotkoon!"
Taas permannolle paiskattiin
hän uusiin piinoihin:
sai vatkailun, jos
näytti vaan
viel' elonmerkinkin.
Niin yli liekin paahtoivat
he luut ja ytimet,
ja myllynkivi vihdoinkin

jo ruhjoi jättehet.
Mut sydänveret sarkoissa
he juhlaseuraan toi,
ja into nousi ilmoihin

ja riemu, kun he joi.
John Otrapää ol' uljas mies
ja sankareita maan;
siks rohkaistut, jos
verta tuon
vain huulin kosketkaan.

Se mieles murheet häätää pois,
sun intoon, hehkuun saa!
Se viihtää
lesken kyynelveet,
se syämet soinnuttaa.
Hei, onneks siis John Otrapään!
Hei, maljat pohjaan vaan!
Tuon
suku suuri varttukoon
maass' Skottein ainiaan!
Pitkäst' aikaa.
Ei vanhat veikot unhoon jää
ja välit ystäväin!
Sa vanha veikko,
terve, mies,
taas pitkäst' aikaa näin!
Taas pitkäst' aikaa tavattiin,
taas pitkäst' aikaa näin;
hei, muistoin
malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!
Me kaksi kautta kukastoin
haat juostiin pilanpäin;
on liesuiss' oltu,
siitä kuin
sun pitkäst' aikaa näin.
Me muinoin ruuhta melottiiin,
vuon vettä läiskyttäin:
veet
tyrskyilleet on, siitä kuin
sun pitkäst' aikaa näin.
Sa viljo veikko, kättä lyö
ja kouraa kämmentäin;
ja reilu ryyppy
otetaan
taas pitkäst' aikaa näin.
Kai täyden tuopin kestät, mies,
voin taata itseäin:
hei, muistoin
malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!
Taas pitkäst' aikaa tavattiin,
taas pitkäst' aikaa näin;
hei, muistoin
malja otetaan
taas pitkäst' aikaa näin!
Ei ketään.
On mulla vaimo, lies,
en jakoon päästä ketään;
mua ei hae
lautamies,
enk' käräjiin vie ketään.
Lie penni joutaviin,
mut siit' en kiitä ketään;
jos takuuseen en
kelpaa, niin
en lainoin kiusaa ketään.

Ma herrasmies en lie,
mut pokkuroi en ketään;
on miekka, lempo
vie! --
en liki laske ketään.
Vain vapaa, iloinen,
en koskaan sure ketään!
Jos ei mua kysy ken,

en myös mä kysy ketään.
Saa rengit vetää unta.
Nyt aamuin unta vedetään,
saa rengit vetää unta;
jo valkovaippaan
peittyi maa,
ja lisää tulee lunta!
Kun puhkuu kylmä koillinen,
lyö pöytään vaikka punta:
se tuuli
talvituiskuin on, --
saa rengit vetää unta!
Vait istuu, värjyin kätkössään,
tuo lintuin laulukunta;
yö ehtoost'
aamuun pitkä on,
kun rengit vetää unta!
Nyt aamuin unta vedetään,
saa rengit vetää unta;
jo valkovaippaan
peittyi maa,
ja lisää tulee lunta!
Ken luhdin oveen kolkuttaa?
Ken luhdin oveen kolkuttaa?
Kukas muu kuin Findlay.
Pois joutuin
vaan, -- ei tulla saa!
Ois aikeet, sanoi Findlay.
Miks kopeloit kuin
rosvo yön?
Kurki, sanoi Findlay.
Teet vielä vaikka minkä työn --

Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos nousen nyt ja avannen, --
Avaa, sanoi Findlay;
mua valvotat kai
kujeillen.
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos luhdiss' annan seistä sun, --

Anna, sanoi Findlay;
sä jäisit, pelkään, aamuhun. --
Sen takaan,
sanoi Findlay.
Tän yön jos täällä viivyt nyt, --
Viivyn, sanoi Findlay;
teet toiste
samat retkeilyt!
Sen takaan, sanoi Findlay.
Jos mitä luhdiss'
sattuiskaan, --
Sattuu, sanoi Findlay;
kuin hiiri ole vaiti vaan!
Sen
takaan, sanoi