Lauluja ja ballaadeja | Page 2

Robert Burnsin ei tarvinnutkaan jättää kotimaataan. Hänen
taloudellinen asemansa oli lokakuulla muuttunut. Lempiväin oli määrä
jälleen kohdata toisensa; Meeri jätti sukulaisensa, mutta sairastui
paluumatkalla kuumeeseen ja kuoli äkkiarvaamatta Greenockin
kaupungissa.
Lempi "Ylämaan-Meeriin" oli Robert Burnsin syvin tunne, ja häntä
runoilija muistaa elämänsä loppuun saakka. Tytön traagillinen kuolema
jätti runoilijan mieleen kaipuun, joka yhä uudestaan puhkeaa ilmi mitä
ihanimmin sävelin. Vielä niin myöhään kuin v. 1792 hän on Meerille

omistanut erään kauneimpia laulujaan.
Seikka, että runoilijan ulkomaamatka jäi viime tingassa sikseen, oli
riippuva siitä huomiosta, jonka hänen runokokoelmansa oli herättänyt.
Tilauskirjoituksella julkaistusta runovihkosta, joka oli tuottanut
Burnsille 20 puntaa, oli muutamia kappaleita eksynyt myöskin
pääkaupunkiin. Runoilija oli syyskuulla jo ostanut matkalipun Clydestä
Länsi-Intiaan lähtevään laivaan, kun kirje, jonka tri Blacklock oli
Edinburghista kirjoittanut Burnsin ystävälle, äkkiä muutti Robert
Burnsin kaikki aikaisemmat suunnitelmat. Kirjeessä annettiin suuri
tunnustus runokokoelmalle ja neuvottiin, miten uusi painos siitä
voitaisiin saada aikaan pääkaupungissa, niin että se tuottaisi runoilijalle
taloudellisia etuja.
Burns jätti matkansa sikseen ja lähti Edinburghiin syksyllä v. 1786. Nyt
hänen kohtalonsa äkkiä muuttui. Uuden painoksen tilauskirjoitus
avattiin; Burns oli kuuluisa runoilija, aikansa kirjallisuuden
merkkimiehiä, ja pääkaupungin kaikki seurapiirit olivat hänelle avoinna.
Hienosto kilpaili saadakseen saleissaan näytellä "Ayrshiren
kyntömiestä", joka osasi kirjoittaa niin kauniita lauluja, ja joka
esiintymisessään ja käytöksessään oli niin älykäs, vaikka oli pelkkä
moukka.
Runoilija kuitenkin oivalsi, että hienojen seurapiirien

kunnianosoitukset olivat pääasiallisesti uteliaisuuden aiheuttamia. Kun
ensi kiihko oli asettunut, kylmenivät välit, ja ylväs katkeruus jäi
runoilijan mieleen. Muutamia todellisia suosijoita onnistui Burns
kuitenkin saamaan, Glencairnin kreivin ja Gordonin herttuattaren.
Ystävyyden siteet koko elämänsä ajaksi hän sitoi m. m. Cunninghamin
veljesten ja William Nicolin, Edinburghin korkeakoulun opettajan
kanssa. Kuinka hyvänsä, pääkaupungissa Burns ei viihtynyt.
Runokokoelman uusi, melkoisesti laajennettu painos valmistui. kesällä
v. 1787, tuottaen Burnsille kokonaista 500 puntaa. Hän oli nyt
taloudellisesti verraten riippumaton mies.
Tällä välin oli Meeri Campbell runoilijan suruksi kuollut.
Tehtyään laajoja matkustuksia Skotlannin eri osiin, tutustuakseen

lähemmin kansaansa ja maansa luontoon, vanhempaan ja uudempaan
kansanrunouteen sekä kotimaisiin sävelmiin, ja huomattuaan, että
hänellä pääkaupungissa ei ollut ajan pitkään todellista kannatusta

odotettavissa, hän päätti lopullisesti jättää Edinburghin ja palata
takaisin maalaiselämän yksinäisyyteen. Jo matkoillaan hän oli käynyt
myöskin Mauchlinessä ja siellä uudistanut suhteensa aikaisempaan
lemmittyynsä Johanna Armouriin, jonka isällä ei enää ollut mitään
muistutettavaa kuuluisaa vävypoikaa vastaan.
Järjestettyään asiansa Edinburghissa, Burns vuokrasi keväällä v. 1788
kauniin Ellislandin maatilan Nith-virran rannalla Dumfriesin
piirikunnassa ja meni naimisiin Johanna Armourin kanssa.
Pari ensi vuotta, Ellislandin verraten itsenäisissä oloissa, perheen
keskuudessa oli onnen aikaa Robert Burnsille. Puoliso Johanna oli
herttainen, toimelias vaimo ja hellästi kiintynyt huikentelevaan
mieheensä, jonka elämäntapojen säännöttömyyksiä oleskelu
pääkaupungissa ei suinkaan ollut parantanut. Että kiintymys
todellisuudessa ja loppujen lopuksi oli molemminpuolinen, todistavat
useat Burnsin runoelmat, m. m. runo "Kaledonia", joka on kirjoitettu
vuotta ennen runoilijan kuolemaa.
Mutta pian ilmaantui ulkonaisia vaikeuksia. Vuokraehdot olivat ylen
rasittavat, maatila oli kokonaan rappiolla, ja maanviljelys osoittautui
huonosti kannattavaksi. Perheen lisääntyessä, entiset säästöt pian
hupenivat, ja puute alkoi ahdistaa. Saadakseen lisätuloja, Burns
vastaanotti tullivartian toimen läheisessä Dumfriesin kaupungissa,
hoitaen sen ohella maanviljelystään yhä edelleen v. 1791 loppuun
saakka.
Vaikka vastoinkäymiset ahdistivat, ja runoilijan itsetakeisuuden kaipuu
ja oman arvon tunto eivät näissä toimissa näkyneet voivan saada
tyydykettä, oli Ellislandin oloaika, vuosina 1788--1792, kuitenkin
runollisessa suhteessa varsin tuottelias. Yhä vielä Burnsin runosuoni
uhkui ehtymättömänä ja välittömän raikkaana. Herkkyydessä, syvässä
tuntemuksessa, käsittelyn hienoudessa ja muotovalmiudessa moni
tämän ajanjakson runo voittaa kaikki aikaisemmat. Tältä ajalta on m. m.

runo "Meerille taivaassa", Burnsin korkein runollinen ennätys.
Kun kävi mahdottomaksi hoitaa rinnan kahta ihan erilaista tointa, myi
Burns vuokraoikeutensa Ellislandiin, ja muutti v. 1792 vaihteessa
Dumfriesiin, Solway-lahden rannalle, antautuen yksinomaan tullin
palvelukseen. Tämä oli raskas ja Burnsille itselleen onneton askel,
mutta runoilijan terveys oli huonontunut ja hän tahtoi kuoleman varalta
turvata perheelleen valtioneläkkeen.
Runoilijan elämän viime jakso oli monessa suhteessa pettyneiden
toiveiden katkera aika, joka saattoi hänet joskus hakemaan lohdutusta
lasista. Sisäisesti hän oli tyytymätön, ja ulkonaisia selkkauksia
ilmaantui. Voimakkaassa itsetunnossaan ja halveksien luokkaeroitusten
rajoja, hän vilkkaalla myötätunnolla seurasi Ranskan vallankumouksen
tapahtumia, mutta joutui sen kautta valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin.
Lisäksi häntä rasitti murtunut terveys. Kuitenkin hän Dumfriesissakin
saavutti monta arvokasta ystävyyttä ja sai tilaisuuden nauttia
sivistyneiden naisten virkistävää seuraa. Loma-aikoinaan hän usein
lähti Dumfriesista matkoille ihailemaansa Ylämaahan ja sen raittiille
tuntureille. Kirjalliset harrastukset askarruttivat Burnsia yhä edelleen,
ja tuon tuostakin hänen henkensä kohosi yleviin runo-luomiin. Tämän
ohella hän ystävänsä George Thomsonin kanssa toimitti kokoelman
isänmaallisia kansanlauluja ja sävelmiä, josta työstä hän auliisti
kieltäytyi vastaanottamasta palkkiota.
Taloudellinen ahdinko, suru tyttären kuolemasta ja reumaattinen kuume
vihdoin mursivat Robert Burnsin heikontuneen ruumiinrakenteen.
Runoilija kuoli Dumfriesissa 37 vuoden ijässä 21 p:nä heinäkuuta
1796.

Robert Burns käyttää runoelmissaan yleensä Skotlannin kansanmurretta
ja vain ani harvoin puhdasta englannin kirjakieltä. Hänen
lemmenlaulunsa ja ballaadinsa ovat aina laulettavia. Noissa
lyhytsanaisissa, sointuvissa, reippaasti iskevissä rytmeissä on
omituinen viehätys, mikä Burnsia vieraille kielille käännettäessä jää
aina suureksi osaksi hukkaan.

Burnsin runot ovat sanan kauneimmassa merkityksessä kansanomaisia,
ja useat niistä ovat muuttuneet todellisiksi kansanlauluiksi. Kaikkialla,
missä englanninkieltä puhutaan, ne ovat käyneet rakkaiksi, ja on
sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa