Laulu tulipunaisesta kukasta | Page 7

lattiaan tuijottaen paikalleen istumaan.
Eteisessä tarttui äiti tuskaisesti nuorukaisen käteen: »Olavi!»

»Äiti!» vastasi poika liikutettuna. Ja peläten ettei jaksaisi kauvemmin
itseään pidättää, hän lisäsi kiireisesti: »Minä ymmärrän, äiti; älä sano
enempää.»
Mutta äiti tarttui hänen molempiin käsiinsä ja upotti hänen silmiinsä
läpitunkevan katseen.
»Minun täytyy sanoa--siitä, mikä jäi silloin kesken. Olavi! Sinä olet
isäsi poika, ja te ette paljon välitä mitä teette, hajotatteko vai
rakennatte.»--Ja sitte hän ikäänkuin kärjistyi yhdeksi ainoaksi katseeksi
ja puristausi yhdeksi ainoaksi vannottavaksi ääneksi: »Älä petä ketään,
ja mitä lupaat, se täytä--olkoon ihminen mitä säätyä tahansa!»
Nuorukainen puristi tuskaisesti hänen molempia käsiään, voimatta
sanoa sanaakaan.
»Jumalan haltuun!» sanoi äiti. Ääni horjahti. »Älä unohda
kotiasi--palaa kun...»
Nuorukainen puristi vielä kerran ja kääntyi nopeasti. Hän tunsi että
ellei hän nyt lähde kiireesti, niin hän ei voi ensinkään lähteä.

II
5. TUMMA TYTTÖ
Pilvet kiisivät öisellä taivaalla, rannan raidat katselivat editseen
vierivää tummaa virtaa ja sen pinnalla hiljalleen soluvia tukkeja.
»Antaa tulla!» huusi alhaalta pitkä, voimakas koski.
Kosken niskassa, rantatörmän suojassa lekotti pieni nuotiotuli. Sen
ympärillä lojuivat laskumiehet, neljä luvultaan. Laskupuomi oli
parahultaisesti auki, ylhäältä tulevat tukit soluivat harvakseltaan,
ennättäen suoltautua toisaalta auttamatta lävitse, eikä koski ollut
ruhkannut pariin tuntiin. Laskumiehillä oli huoleton sydänyön hetki.
»Talonpojalla lämmin sänky ja pehmeä pumpulipeitto; tukkipojalla

turvetuutu ja taivaan kasteesta peitto. Vaan tuskinpa virkaa vaihdettais,
vaikka saataisi sata markkaa; kun tukkipojan rinnalla se talonmies on
parka!»
Koski havahtui öisistä unelmistaan, väylän laitamille latoutuneilla
tukkikasoilla, »kossilla», istuvat vahtimiehet liikahtivat.
»Kun tukkipojan rinnalla se talonmies on parka!»
kertasivat lähinnä olevat vahtimiehet. Ja sitte vieri laulu kuin vauhtiin
viskattu kiirikka kossalta kossalle, rannalta toiselle, aina kosken
alapäähän saakka, jopa siitäkin eteenpäin allaolevien sumansoluttajien
joukkoon.
Sitte oli taas kaikki hiljaa, sillä sydänyö ei pidä laulusta, vaikka
sietääkin tuommoisen lyhyen, miehestä mieheen kulkevan
tervehdyksen. Se kuuntelee mieluummin virran tarinoita joenhaltijasta,
joka vaatii joka vuosi uhrin, lapsen tai aikuisen, mutta joka vuosi
ainakin yhden.
Silloin valtaa juhlallinen hiljaisuus mielet. Miehet istuvat kuin kirkossa
ja tuijottavat veteen, raaimmankin huulilla kuoleutuvat sanasutkaukset.
Useimmat muistelevat omia näkemiään, kuinka mies katoo kuin
näkymättömän käden tempaamana, kuinka leski vääntelee vaikeroiden
käsiään rantatörmällä, taikka orporaukat epätoivoissaan nurmella
viereksivät. Ovatpa nähneet haltijan sormenjälkiäkin vainajan
vyötäisillä, jalassa tai kaulassa, taikka itsensä haltijan jonakuna
sydänyön hetkenä uida viilettävän virtaa pitkin veden alla, niin että
vain kohisevat aallot sen kulkua osottavat. Kenenkä nyt taasen on
vuoro? Kenkään ei tiedä, mutta kaukana ei onnettomuus silloin ole.
Pieni nuotiotuli lekotti laskupaikalla, koski alensi ääntään. Miehet
istuivat sanaa sanomatta, veteen tuijottaen ja virran sydänyön tarinoita
kuunnellen.
Silloin kuuluu äkkiä kosken alapäästä voimakas huuto. Miehet
säpsähtävät.

»Puomi kiinni, puomi kiinni!» jatkaa huuto.
»Jumalan kiitos!» huokaavat tarinamaailmasta havahtuneet miehet,
joista ääni ensin kuului hätähuudolta. Kaikki ponnahtavat pystyyn,
keksit nousevat poikkipuolin päiden yläpuolelle, merkiksi että väylä on
tukossa, ja »puomi kiinni, puomi kiinni», vierii viesti miesryhmästä
miesryhmään koskea ylös aina laskupaikalle saakka.
»Puomi kiinni!» vastaavat laskumiehet ja syöksähtävät nuotionsa
äärestä joenrantaan. Puomivarppi irrotetaan patsaasta ja puomin pää
vedetään rantaan.
»Kyllä jo pysyvät!» virkahtaa muuan. »Mutta pelkäänpä että siitä tuli
pitkä kahvitunti koko sakille. Ei nyt lähde kukaan ruhkalle, jos se vaan
lie vähääkään tiukempi. Käydään katsomaan!»
Laskumiehet alkavat painautua koskenrantaa kulkevaa polkua alaspäin.
Heihin liittyy pitkin matkaa koskimiehiä, jotka tulevat vahtipaikoiltaan
sikäli kuin viimeiset tukit ennättävät ohitse.
»Missä se oikein on?»
»Siellä se on jossain alasuussa, kunhan ei vaan liene Pyörrekiveä
vasten!»
»Sitte otti olkileipä, ei se ole helppo päivälläkään purkaa!»
Pyörrekiveä vasten se olikin. Miehiä kihisi mustanaan rannalla.
»Kyllä se nyt pysyy, istuu kuin naula reijässään!» selittivät alapään
koskimiehet, jotka palasivat hikisinä ja hengästyneinä rannalle,
koetettuaan turhaan saada ruhkaa vasemmalta laidalta avautumaan.
Pyörrekiveksi sanottiin muuatta tuskin puolta metriä vedenpinnasta
kohoavaa kiveä aivan virran alasuussa, missä koski jo alkaa
suvannonsuuksi levittäytyä. Se oli hiukan oikealla, niin että tukit
enimmäkseen kulkivat sen vasemmalta puolelta, eikä kivestä ollut
tavallisesti mitään haittaa. Mutta sattuipa joku pitkä puu sopivasti

poikittain kiveä vasten, niin se jäi siihen kellumaan, solumatta
kummallekaan puolelle, puu kertyi puuta vasten ja siitä kasvoi
vähitellen kalan purston tapaan molemmille rannoille levenevä ruhka.
Se oli tuiki vaikea lauaistakin, sillä kiristyskohta oli kiven luona ja
rannoille ei siinä rytäkässä kukaan ennättänyt juosta. Tavallisesti tultiin
kivelle ruuhella alhaaltapäin, mutta miehillä oli aina tulinen kiire
veneeseensä, päästäkseen rytinällä purkautuvan tukkiläjän alta pois.
»Vieköön minut se ja se», kuului uittopäällikön ääni rannalta, »ellen
ensi kesänä lennätä tuota kiveä tuhannen sirpaleina ilmaan! Saamme
nyt mennä kahdentoistakahville koko joukko, kunnes aamu valkenee.»
»Jospa minä kävisin ensin tarkemmin katsomassa--jos sen hyvinkin
voisi lauaista?» kuului joukosta nuori, reipas ääni.
»Sitä minä en usko», sanoi tukkipäällikkö, »vaan eihän ole haitaksi
katsoa.»
Nuori mies hypähti ruhkalle ja kiisi kuin sukkula kiveä kohti, keksi
koholla ja vartalo vasempaan kaartuneena. Perille päästyään hän
kumartui ja puuhaili siellä kotvan.
»Hohoi!» kuului hetkisen päästä kiveltä. »Kaikki riippuu yhdestä
ainoasta puusta, ei se tarvitse kuin kirvestä niskaansa.»
»Sitäpä!» vastattiin rannalta. »Kuka sen niskassa nyt sydänyönä
kirvestä heiluttaa?»
»Eikö sitä voi varpilla vetää?» kysyi päällikkö.
»Ei, ei käy varppipeli laatuun!»
Nuorukainen palasi rannalle.
»Saako kirves jäädä